Koko sota-ajan palvelin tällä lailla laivastossa; sen loputtua rupesin jälleen maailmaa vaeltamaan, iloiten vapaudestani. Nyt menin ensin Canadaan. Oltuani siellä rautatien rakennustyössä lähellä rajaa, muutin pian Yhdysvaltoihin; kuljeksin niissä pohjoisesta etelään; kävin Kalliovuortenkin takana; koetin kuukauden tai pari oloja kultamaalla. Mutta sitten heräsi minussa äkillinen, kivistävä, käsittämätön halu päästä jälleen näkemään ystäväni yksinäistä hautaa, kaukana Italian rannikolla. Vielä kerran kääntyi siis vaellukseni Europpaan päin.

Pieni hauta parka! Tullessani olit rikkaruohojen peitossa, risti oli kaatumaisillaan, nimi melkein näkymättömäksi kulunut. Näytti aivan siltä kuin ei kukaan olisi häntä rakastanut, ei kukaan muistanut häntä. Kävinpä myös siinä talossa, missä yhdessä olimme asuneet. Sama väki siinä vielä asui; he tervehtivät minua ystävällisesti tervetulleeksi. Heidän luonansa viivyin muutamia viikkoja. Tällä ajalla istutin puita ja kukkia haudalle, ja asetin siihen valkean marmoriristin. Tämä oli minulle ensimäinen rauhan aika, saatettuani hänet tuohon levolle. Lähtiessäni jälleen taistelemaan maailman matkakontti selässäni, päätin itsekseni palata tänne, jos Jumala sallisi, kun ikäpäivieni loppu lähestyisi, jotta saisin haudassa levätä ystäväni vieressä.

Nyt ei enää mieleni, niinkuin ennen, palanut kaukaisille maille; minä tahdoin pysyä likellä Matin hautaa. Sentähden en mennyt tästä edemmäksi kuin Mantovaan, missä palvelin veturinkuljettajana tämän kaupungin ja Venezian välisellä rautatiellä, joka juuri silloin oli valmistunut. Vaikka alkuansa olin koneseppä, arvelin silloin kuitenkin hauskemmaksi elättää itseäni veturin kuljetuksella. Ajon virkistävä vaikutus, voimantunne ohjatessani veturia, ilman vastaan tuleva viima, tulen rätinä, seutujen ohi lentäminen, ne olivat minusta huvittavia. Varsinkin kuljetin mielelläni yöllä pikajunaa. Mitä pahempi ilma, sitä paremmin se sopi minun synkkään mielialaani. Sillä sydämeni oli yhtä kova, jos ei kovempi, kuin siihen asti; vierivät vuodet eivät olleet sitä vähääkään pehmittäneet. Ne olivat vain vahvistaneet mustimpia, katkerimpia tunteita sydämessäni.

Minä pysyin uskollisesti Mantovan rautatien palveluksessa; seitsemän kuukautta olin jo lakkaamatta ollut siinä työssä, kun se tapaus sattui, josta nyt aion kertoa.

Oli maaliskuu. Ilma oli muutamia päiviä ollut paha, joka yö myrskyinen. Brentajoen sillan kohdalla oli tulva vienyt noin seitsemänkymmenen kyynärän verran meidän rautatietämme. Junien täytyi nyt pysähtyä erääsen paikkaan Padovan ja Brentajoen sillan välillä, ja matkustajat kampsuineen kuljetettiin kaikenlaisilla hevosrattailla, mutkikkaita maanteitä myöten, lähimpään pysäyspaikkaan juovan toiselle puolelle, mistä toinen juna vei heidät eteenpäin. Tämä tietysti tuotti suurta häiriötä ja ikävyyttä, kaikki aikataulumme joutuivat sekaisin ja yleisön täytyi alistua kaikenlaisiin epämukavuuksiin. Sillä välin oli kokonainen armeija rautatien työmiehiä lähetetty paikalle, ja ne työskentelivät yötä päivää, korjaten vahinkoa. Minun piti tällä välin kuljettaa kaksi läpikulkevaa junaa päivässä. Aamusella varhain läksin Mantovasta Veneziaan ja palasin iltapuolella takaisin Mantovaan. Se oli jokseenkin runsas päivätyö; noin 190 peninkulmaa ajettavana, jota kesti 10—11 tuntia. En siis tullut kovin iloiseksi, kun kolmantena tai neljäntenä päivänä mainitun tapaturman jälkeen minulle ilmoitettiin että illalla piti vielä kuljettaa ylimääräinen juna Veneziaan. Tämä ylimääräinen juna, jossa oli vain veturi, yksi matkustaja- ja yksi tavaravaunu, oli lähtevä Mantovasta kello 11. Padovassa matkustajien tuli lähteä junasta ja postivaunuissa jatkaa matkaa Brentajoen sillalle. Siellä toinen veturi, matkustaja- ja tavaravaunu oli valmiina lähtemään. Minun piti saattaa heitä perille asti.

— Corpo di Bacco! (italialainen kirous), — sanoi rautatiesihteeri, joka antoi minulle käskyn, — älkää näyttäkö noin synkältä, mies. Kyllä siitä hyvät juomarahat lähtee. Tiedättekö ketä lähdette viemään?

— En tiedä.

— Ettekö tosiaankaan. Ruhtinas Loredanoa, Neapelin lähettilästä.

— Loredanoako! — änkytin vastaukseksi. — Mikä Loredano? Olihan markiisi —

— Oikein. Hän oli markiisi vielä muutamia vuosia takaperin; mutta nyt on hän kohonnut ruhtinaaksi.