— Millä tavalla? Herran nimessä, puhu!
— Pahimmalla tavalla, millä nainen voi pettää niitä, jotka häntä rakastavat. Hän on myönyt itsensä markiisi Loredanolle.
Veri valahti palavana virtana aivoihini ja kasvoihini. Saatoin tuskin nähdä eteeni, enkä uskaltanut yrittääkään puhumaan.
— Minä näin hänen menevän tuomiokirkolle päin, — jatkoi hän, hätäisesti puhellen. — Se oli noin kolme tuntia sitten. Hän menee ripille, arvelin, ja jäin jäljelle ja seurasin vain kaukaa. Mutta kirkkoon astuttuansa hän meni suoraan tuota miestä kohti, joka siellä odotteli. Muistathan vanhaa miestä, joka noin kuukausi tai kaksi sitten yhtämittaa kävi puodissa. No, kun näin, kuinka hartaasti he puhelivat keskenään, seisoessaan saarnastuolin alla, selin kirkkoon, niin minä astuin suuttumuksen vimmassa suoraan heitä kohti. Minä aioin sanoa tai tehdä jotakin; en tiedä itsekään mitä. Kumminkin arvelin kaapata Gianettaa käsivarresta ja viedä hänet kotiin. Mutta kun olin tullut muutamien askelien päähän heistä, niin että vain paksu patsas oli välillämme, niin seisahduin. He eivät voineet nähdä minua enkä minä heitä; mutta kuulin aivan selvään heidän puhettansa ja — minä kuuntelin.
— No, mitä kuulit?
— Sovittelun häpeällisestä kaupasta — toisella puolella kauneutta, toisella kultaa. Niin ja niin monta tuhatta frangia vuodessa; maakartano likellä Neapelia — hyi! minua inhottaa sitä kertoessani.
Ja väristellen hän kaasi itselleen vielä lasillisen viiniä, ja joi sen yhdellä kulauksella.
— Sen kuultuani, — sanoi hän, — en yrittänytkään viedä häntä pois. Koko kauppa tehtiin niin kylmäverisesti, niin tarkoin punnituilla tarkoituksilla, niin hävyttömästi, etten tuntenut sydämessäni muuta neuvoa kuin riistää tyttö mielestäni ja jättää hänet onnensa nojaan. Minä hiivin ulos tuomiokirkosta ja kävelin pitkän aikaa merenrannalla, saadakseni ajatuksiani selviämään. Sitten muistin sinut, Benu, ja ajatellessani, kuinka tuo luuska oli tullut väliimme ja eroittanut meidät, vimmastutti mieltäni. Sitten menin asemahuoneelle odottamaan sinua. En voinut olla sinulle tätä kaikkea kertomatta ja — ja sitten arvelin että ehkä voisimme yhdessä palata takaisin Englantiin.
— Markiisi Loredano!
Se oli ainoa, minkä sain sanotuksi; ainoa, mitä voin ajatella. Minä olin aivankuin kivettynyt.