— Ei minulla ole sennimistä tytärtä, — vastasi hän. — Minä itse olen Anna Clifton, ja tyttärieni nimet ovat Mary ja Susanna. Tässä on tyttäreni Mary.
Pitkä, mustatukkainen tyttö oli noussut ja seisoi nyt äitinsä vieressä. Hän oli aivan toisennäköinen kuin tuo pieni, kultahiuksinen lepertelijä, joka viime yönä matkusti seurassani Lontoosen Anna Cliftonin nimellä.
— Rouva, — jatkoin taas, vaikka kurkkuni oli melkein tukehduksissa, — onko toinen tyttärenne pieni, hieno ihminen, aivan päinvastoin kuin tämä neito tässä?
— Ei, — vastasi hän nauraen; — Susanna on vielä pitempi ja mustanverisempi kuin Mary. Kutsu Susannaa, kultaseni.
Ei aikaakaan, niin neiti Susanna astui sisään. Tuossa seisoivat kaikki kolme edessäni — A. Clifton, S. Clifton ja M. Clifton. Ei ollut useampia tyttäriä. Ja kun kertoilin heille nuoresta neidestä, joka heidän nimellänsä matkusti, niin he eivät tienneet ketään muuta koko kaupungissa — hän oli pieni kasvultansa — johon minun kuvaukseni olisi sopinut tai joka olisi edellisenä yönä Lontoosen mennyt. Aikani oli täpärällä; minä riensin siis takaisin asemalle ja pääsin juuri vielä junaan. Määrätuntina kohtasin Morvillen pääpostikonttorissa. Astuttuamme monen pitkän käytävän läpi, seisoimme viimein jälleen etuhuoneessa, levottomalla mielellä odottaen, kunnes meitä käskettäisiin sisään. Morville ei ollut saanut mitään tietoa, paitsi että kantajat ja poliisimiehet Camden-townin asemalla olivat nähneet nuoren herrasneiden yöllä kulkevan sivuitse mustanverisen, ulkomaalaiselta näyttävän miehen seurassa, joka kantoi pientä mustaa kapsäkkiä.
Tuskin tiedän, kuinka kauan siellä odotimme. Minusta tuntui kun olisi monta vuotta kestänyt. Hetki hetkeltä tuli minun vaikeammaksi pitää ajatuksiani koossa tai kiinnittää niitä siihen aineesen, joka niissä kaiken päivää oli liikkunut. En ollut koko vuorokauteen ruokapalaa haukannut, enkä puoleentoista vuorokauteen ummistanut silmiäni. Ja koko sen ajan olivat hermoni olleet tiukimmassa pinnistyksessä.
Viimein tuli kutsu, ja minut saatettiin ensiksi sisempään kamariin. Siellä istui viisi herraa pöydän ympärillä, joka oli täynnä asiapapereita. Siellä tunsin valtiosihteerin, jonka aamulla olimme nähneet, pääpostisihteerimme ynnä herra Huntingdonin. Neljäs oli kauniin näköinen mies, joka, niinkuin myöhemmin sain kuulla, oli pääministeri. Viidennen näin olevan meidän virkakuntamme ylipäällikön, koko postilaitoksen tirehtöörin. Se oli minun silmissäni aika korkea seura, ja minä tein syvän kumarruksen. Mutta pääni oli epäselvä ja kurkkuni kuiva.
— Herra Wilcox, — sanoi meidän pääsihteeriänne, — kertokaa taas, näiden herrojen kuullen, tuo seikka yksityiskohtiaan myöten, minkä tänä aamuna minulle ilmoititte.
Minä tartuin kädelläni tuolin selkävaraan saadakseni siitä tukea, ja kerroin asian kolmannen kerran, jättäen pois vain muutamia mitättömiä sanoja, joita olin nuorelle neidelle puhunut. Sen perästä vielä lisäsin kertomuksen matkastani Eatoniin, jossa olin saanut sen varman tiedon, että matkatoverini ei ollutkaan se henkilö, miksi hän itsensä oli nimittänyt. Viimeksi kysyin sanomattomalla tuskalla, oliko herra Huntingdonin lupakirja väärennetty.
— En voi sanoa, herra Wilcox, — sanoi tämä herra, ottaen lupakirjan käteensä ja katsastaen sitä suurimmalla hämmästyksellä. — Vannoisinpa siinä olevan oman allekirjoitukseni, jos se vain olisi toisenlainen paperi. Minun mielestäni Forbesin käsiala ei ole yhtä hyvin jäljitelty. Mutta tämä on kirjoitettu aivan samalla läkillä, jota minäkin käytän, ja minun allekirjoitukseni ei ole aivan tavallinen.