Seuraavan lokakuun lopulla silloinen pääministeri. tuli syysvierailulle muutaman aatelisherran luokse, jonka maakartano oli likellä pientä, meidän rautatien varrella olevaa kylää. Pääministerin kirjearkku, joka sisälsi kaikki valtiolliset asiakirjeet, joita katsottiin tarpeelliseksi lähettää hänelle maalle, kulki yhä hänen ja valtiosihteerin välillä, arvattavasti, niinkuin muutkin lähetykset, meidän käsiemme kautta. Europan mannermaalla olivat valtioasiat silloin juuri sangen rauhattomassa tilassa. Luultiin yleisen sodan syttyvän, ja paljon huhuja oli syntynyt sen johdosta, että kaikki ministeristön jäsenet olivat hajonneet maaseudulle, kukin tahollensa. Näiden seikkojen vuoksi oli ministerin kirjearkun hoito minulle vielä tärkeämpi kuin muuten. Se oli kooltaan ja ulkomuodoltaan hyvin samanlainen kuin nuo vanhanaikuiset naisten työrasiat, jotka olivat tavalliset ennen nykyisiä poleeratuita ja koristeisia puurasioita. Samoin kuin nekin oli se päällystetty punaisella Marokon nahalla ja lukittiin avaimella. Ensi kerralla, kun se tuli käsiini, katselin sitä tietysti suurella uteliaisuudella. Yhdessä kannen kulmassa keksin eriskummallisen kuvan, joka oli siihen hienosti piirustettu. Se oli luultavasti teräskynän kärjellä tehty jonakuna syvämietteisenä hetkenä, jolloin me kaikki piirtelemme kuvia ja koukeroita mihin kaluun hyvänsä, joka on edessämme. Se oli tuo vanha salaliittolaistunnusmerkki: sydän, johon on väkipuukko pistetty. Hauskaapa olisi tietää, arvelin minä, liekö pääministeri itse tuon piirustanut, vai joku hänen sihteereistään.
Kylän postipaikasta emme milloinkaan saaneet varsinaista kirjesäkkiä Lontoosen vietäväksi. Melkein ainoat täältä pääkaupunkiin menevät kirjeet tulivat mainitusta isosta herraskartanosta. Sen postikontti ynnä ministerin kirjearkku tuotiin siis meille suoraan käsiin. Tällä tavoin se arkku kulki kymmenen päivää edestakaisin. Muulloin juna tässä paikassa vain hidastutti kulkuaan; mutta pääministerin käynnin aikana se oli aina pysähdytettävä, niin että ministerin luotettava palvelija paremmaksi varmuudeksi saisi antaa tärkeän arkun minun omiin käsiini. Olipa minulla hämärä luulo, että paitsi sitä vielä joku mies oli pantu aina seuraamaan meidän junassamme Lontoosen asti. Sillä kolme, neljä kertaa olin huomannut vieraalta näyttävän miehen, joka postivaunun likeisimmän vaunun ikkunasta katseli kuinka Lontoossa ylipostikonttorin virkamiehet ottivat vastaan minun hallussani olleet raskaat postisäkit. Vaikka tämä tarpeeton vartioiminen minua vähän nauratti ja samassa myös vähän suututti, en pitänyt sen suurempaa lukua miehestä, paitsi että huomasin hänen olevan hyvin mustanverisen, jommoisia me englantilaiset tavallisesti emme ole, ja kääntävän kasvonsa niin paljon kuin mahdollista pois lamppujen valosta. Jos ei tätä seikkaa olisi ollut, enpä olisi parin ensimäisen kerran perästä erittäin muistellutkaan pääministerin kirjearkkua. Viime aikoina oli toimeni ollut vielä yksitoikkoisempi tavallistansa, ja minä rupesin arvelemaan, että pitäisi taas huvin vuoksi jatkaa pientä kirjevaihtoani tuntemattomien tuttavieni, Cliftonien kanssa. Par'aikaa tätä ajatellessani juna seisahtui pysäyspaikkaan, joka oli parin virstan päässä Cliftonien asuntokaupungista. Heidän postimiehensä, vanha, harvapuheinen jörö — sen ilmoitti koko hänen ulkomuotonsa — pisti vaunuun postisäkit ynnä lisäksi minun nimelläni osoitetun kirjeen. Kirjeen päällyksessä seisoivat viralliset sanat: »Kuninkaallisen Majesteetin asioita» ja sinettikin oli virallinen. Otettuani ulos kirjeen (joka oli myös virallisella tavalla kokoon käännetty) luin siinä seuraavan käskyn: »Herra Wilcox sallikoon tämän kirjeentuojan, Eatonin postimestarin tyttären, tulla kanssaan Lontoosen oppimaan rautatiepostin suoritusta.» Kirjeen tunsin yhden piirikunnan postipäällikön sihteerin käsialaksi ja allekirjoitus oli herra Huntingdonin itsensä kirjoittama. Kirjeentuoja samassa ilmaantui ovelle ja veturin vihellys ilmoitti, että paikalla lähdettäisiin. Minä siis ojensin käteni, nuori neitonen hyppäsi kepeästi ja vikkelästi vaunuun, ja me jatkoimme yöllistä matkaamme.
Vieraani oli pieni, laiha olento, tuollainen hento tyttönen, jota ei koskaan voi ajatella naituna naisena. Hänen musta pukunsa oli yksinkertainen, vaan soma. Harso, joka varjosti puoleksi kasvoja oli leuan alle nauhalla kiinni sidottu. Huomattavin seikka hänen ulkomuodossaan oli tuuhea, vaalea, melkein keltainen tukka, joka jollakin tavalla oli päässyt hajalleen ja valui alas niskaan paksuina, kiharaisina palmikkoina. Hänen käytöksensä oli lempeä ja vapaa, vaan ei millään muotoa liian rohkea tai julkea: parin minuutin kuluttua hänen läsnäolonsa näytti luonnollisimmalta asialta. Seisoessaan vieressäni kirjearkkujen edessä, mihin kirjeitä jakelin, hän kyseli ja minä vastaelin aivan kuin olisimme joka päivä matkustelleet yhdessä yöjunalla Lontoosen. Hupsupa olin, arvelin minä, kun en ennen ole tutustunut tuntemattomiin ystäviini Eatonissa.
— Saanko nyt, — sanoin, asettaen hänen eteensä sen kirjeluettelon, joka heidän omasta postikonttoristaan oli tullut, — saanko nyt luvan kysyä, mikä noista minulle niin tutuista allekirjoituksista on teidän? Onko se A. Clifton, vai M. Clifton, vai S. Clifton? — Hän epäröi hiukan ja punastui ja kohotti avonaiset, lapsekkaat silmänsä minuun.
— Minä olen A. Clifton, — vastasi hän.
— Ja nimenne? — kysyin vielä.
— Anna. — Sitten lisäsi hän, nähtävästi haluten selittää tuloansa: — Minun piti mennä Lontoosen käymään, ja minä arvelin niin hauskaksi, jos saisi matkustaa sinne postivaunussa ja nähdä kuinka siinä työ käypi. Ja kun herra Huntingdon sattui olemaan tarkastusmatkalla postikonttorissamme, niin hän lupasi toimittaa minulle lupakirjan.
Tämä seikka minua kummastutti, sillä tarkempaa pedanttia tuskin voi olla kuin herra Huntingdon. Vaan, katsottuani noihin somiin viattomiin silmiin vieressäni, katsoin aivan oikeaksi, että hän tällä kertaa oli tavallisista säännöistä poikennut.
— Tiesittekö, että teidän tulisi tällä matkalla olla minun seurassani? — kysyin matalammalla äänellä, sillä Tuomas Morville, nuorempi virkakumppalini seisoi toisella puolellani.
— Minä tiesin, että tulisin matkustamaan herra Wilcoxin seurassa, — vastasi neiti hymyllä, joka sykähdytti koko sydämeni.