— Liikuttiko se käsivarttaan?
— Ei. Se nojautui lyhdyn patsaasen, pitäen molemmat kätensä silmien edessä. Näin.
Taas seurasin silmilläni hänen liikettänsä. Se oli surua ilmaiseva liike. Olen haudoilla nähnyt surevia tällä tavoin kuvattavan.
— Menittekö sen luokse?
— Minä palasin sisään ja kävin istumaan, osaksi selvittääkseni ajatuksiani, osaksi siitä syystä, että minua pyörrytti. Kun uudestaan menin ovelle, niin päivä oli jo valjennut ja kummitus oli poissa.
— Vaan tapahtuiko sitten taas jotakin? Tapahtuiko jotakin?
Hän koski etusormellaan kahdesti tai kolmasti käsivarteeni, joka kerta pelokkaana pudistaen päätänsä.
— Sinä samana päivänä, junan tullessa tunnelista ulos, havaitsin muutamassa vaunussa, minun puoleisessa ikkunassa, ikäänkuin paljo päitä ja käsiä olisi sekaisin liikkunut ja jotakin heiluteltu. Kerkesin juuri viitata veturinkuljettajalle; Seis! Hän päästi kohta höyryn ja pani jarrun rattaisin, mutta juna kulki kuitenkin vielä sataviisikymmentä kyynärää tai enemmänkin edemmäksi tästä. Minä juoksin perästä ja kuulin pitkin matkaa julmia huutoja ja parkumisia. Kaunis, nuori rouva oli äkkiä kuollut vaunuun; hän tuotiin tänne sisään ja asetettiin lattialle tuonne meidän välillemme.
Vasten tahtoani työnsin tuolini taaksepäin; sitten katsahdin laudoista, mihin hän osoitti, taas häneen.
— Se on totta, herra. Täyttä totta. Aivan niin tapahtui kuin teille olen kertonut.