Ennenkuin mies liikahti, olin minä jo niin likellä häntä, että olisin voinut häneen käsin koskea. Silloin hän astui askeleen taaksepäin ja nosti kättänsä, irroittamatta silmiään minusta.
— Tämä on yksinäinen vahtipaikka, — sanoin minä, — ja se veti huomioni puoleensa seisoessani tuolla ylhäällä. Täällä ei suinkaan, arvelen ma, käyne ihmisiä tiheään teitä katsomassa. Eikä kävijä suinkaan, toivoakseni liene teille vastenmielinen? Minäkin olen kaiken ikäni viettänyt ahtaitten seinien sisäpuolella, ja nyt, viimeinkin vapaaksi päästyäni katselen uutuuden viehätyksellä näitä suuria ihmiskäden töitä. — Jotakin semmoista hänelle puhuin; mutta en varmaan muista sanojani; sillä paitsi sitä etten juuri ole taitava panemaan puhetta alkuun, oli tässä miehessäkin jotakin minua hämmästyttävää.
Hän loi sangen eriskummallisen katseen punaista valkeaa kohti, joka paloi tunnelin suussa, ja katseli sitä tarkkaan ikäänkuin jotakin siitä olisi puuttunut, ja sitten hän katsahti taas minuun.
— Tuota valkeaako teidän on hoidettava? Eikö niin?
Hän vastasi hiljaisella äänellä: — Ettekö te sitä tiedä?
Nähdessäni tuijottelevaiset silmät ja synkät kasvot edessäni minulle sattui mieleen se hullu ajatus, että hän olisi kummitus eikä mikään ihminen. Perästäpäin olen mietiskellyt, olisivatko hänen ajatuksensa olleet tarttuvaiset.
Minäkin nyt astuin askeleen taaksepäin. Mutta niin tehdessäni huomasin hänen katsannostaan, että hän salaisesti pelkäsi minua. Se ajoi hullun ajatukseni pakoisalle.
— Te katselette minua, — sanoin väkinäisellä hymyllä, — ikäänkuin pelkäisitte minua.
— Olin kahden vaiheella, — vastasi hän, — olisinko teidät nähnyt ennen.
— Missä?