— Oi, voi! minkälainen pelkuri sinä olet. Putoatko sinä vuoteestasi?
— E-en juuri tavallisesti, Polly.
— Enpä minäkään!
Polly soi hänelle vielä pari rauhoittavaa halausta, sitten hän pisti pienen luottavaisen kätösensä konstantinopelilaisen palvelustytön suureen käteen, ja tepasti pois, lörpötellen ilman vähintäkään pelkoa.
Matkustaja katsoi hänen jälkeensä, käski viedä pois varjostimen ja asettaa pöydän sekä tuolit paikoilleen, ja katsoi yhä vielä hänen jälkeensä. Hän käveli puolen tunnin aikaa edes-takaisin huoneessa. — Hyvin suloinen pikku olento hän on, vaan ei se siitä tule! Hyvin viehättäväinen pikku ääni hänellä on, vaan ei se siitäkään tule. Tosin sekin vaikuttaa asiaan, vaan on siinä jotakin muutakin lisäksi. Kuinka voi olla mahdollista, että tämä lapsi tuntuu minusta niin tutulta? Mitä hän minulle hämärästi muistutti mieleen, kun kadulla tunsin hänen kätösensä tarttuvan minuun, ja kun minä katsoessani alas näin hänen katsovan minuun?
— Herra Jackson!
Säpsähtäen näitä sanoja, jotka lausuttiin hiljaisella äänellä, hän kääntyi ja — näki ovella vastauksen kysymyksiinsä.
— Voi, herra Jackson, älkää olko kovin kova minulle. Sanokaa minulle joku kehoituksen sana, minä rukoilen!
— Te olette Pollyn äiti?
— Olen.