Kuten olemme maininneet, Charny oli lähetetty ennakolta tutkimaan tietä ja hän oli täyttänyt tämän tehtävän tunnontarkasti. Hän tunsi siis pienimmänkin kylän mielialan. Chälonsissa, vanhassa kaupungissa, joka ei käynyt kauppaa ja jonka asujamisto oli porvaristoa, koroillaan-eläjiä ja aatelisia, yleinen mielipide oli rojalistinen.
Siitä johtui, että korkeat vieraat olivat tuskin ehtineet istuutua pöytään, kun heidän isäntänsä, departementin intendentti, kumarsi kuningattarelle, joka odottamatta enää mitään hyvää silmäili häntä levottomana, ja sanoi:
»Madame, Châlonsin nuoret tytöt pyytävät armonosoitusta saada tarjota teidän majesteetillenne kukkia.»
Kuningatar kääntyi tuiki kummastuneena ensin madame Elisabethiin, sitten kuninkaaseen päin.
»Kukkia?» sanoi hän.
»Madame», jatkoi intendentti, »jos hetki on huonosti valittu tai pyyntö liian rohkea, niin minä annan määräyksen, etteivät nuoret tytöt tule tänne».
»Oh, ei, ei, hyvä herra, päinvastoin!» huudahti kuningatar.
»Nuoret tytöt! Kukkia! Antakaa heidän tulla!»
Intendentti poistui ja hetken kuluttua kaksitoista nuorta tyttöä, neljäntoista kuudentoista vuoden ikäisiä, kauneimpia mitä kaupungista oli voitu löytää, astui eteiseen ja pysähtyi kynnykselle.
»Ah, astukaa sisään, lapsi kullat!» kehoitti kuningatar ja ojensi heitä kohden käsivartensa.