IX.
Oli sunnuntai ja Kolmon ja Korpijoen nuoriso oli kokoontunut kansakoulun avaraan käsityöhuoneeseen viettämään kylässä toimineen raittiusseuran hautajaisia.
Hautajaisiako?
Varmasti niin oli huhu kertonut. Kylien yhteinen raittiusseura oli ollut ensin kitukasvuinen ja sairaloiseksi oli vähitellen muodostunut sen elämäkin. Ja nyt, kun kylien välit olivat kokonaan katkenneet osuuskauppa-asian johdosta, uskoi kultainen nuoriso, että myöskin seuran elämänlanka katkeaisi nyt siinä kokouksessa, joka oli ilmoitettu alkavaksi kello viideltä.
Kumpaisenkin kylän nuoriso saapui joukolla, ja kylmästi tervehdittyään toisiaan asettuivat kolmolaiset oikealle ja korpijokelaiset vasemmalle puolelle, salia istumaan.
Neiti Horttanainen, suutari Horttanaisen sisar, joka oli vuosi takaperin tullut Helsingistä, oltuaan siellä kätilökursseilla, oli saatu seuran esinaiseksi eli puheenjohtajaksi ja hän istui nyt paikallaan puunuija kädessä ja katseli läsnäolijoita. Huomattuaan nuorison teräskylmät katseet, kävi hänen olonsa hieman epävarmaksi puheenjohtajan vaativalla paikalla.
Värähtävällä äänellä hän ehdotti laulettavaksi "Jos sydän sulla puhdas on".
Puheenjohtaja aloitti vapisevalla äänellä laulun nousten seisomaan, mutta huomattuaan, että osanottajien suut pysyivät visusti kiinni, painui hän istumaan hiusmartoaan myöten punastuen.
Kultaisen nuorison sydän ei siis ollut puhdas tällä kertaa, koskapa ei kehdannut yhtyä ehdoitettuun lauluun. Oliko todellakin uskottava, että nuoriso saattoi muuttua niin paatuneeksi, jotta jätti laulunkin lahjat käyttämättä ja istua murjotti hautoen mielessään kurjia epäsovun mietteitä. Eikö löytynyt nuorten sydämissä yhtään sääliä omaa seuraansa ja sen kainoa puheenjohtajaa kohtaan, joka avuttomana kuin kynitty lintu kyykötti paikallaan pöydän takana?
Käsi sydämellä voi tähän vastata: ei. Kaikki hyvä ja kaunis oli kadonnut tästä nuorisosta ja villi, pahaenteinen ilo näytti kiiluvan poikain silmistä nähdessään kokouksen epäonnistumisen ja puheenjohtajan vaikean aseman.
Poikien joukosta kuului joku naurun tirskahdus, ja se sai puheenjohtajan veret liikkeelle. Puristaen pienet kätensä nyrkeiksi ja kimmahtaen seisomaan, aloitti hän seuraavan puheen:
— Tämä on kurjaa, että tämä meidän seura on mennyt näin alaspäin, ja se on vielä kurjempaa, että kun minä ehdotan laulettavaksi jonkun laulun ja vielä aloitan sen, niin suletaan suut tiukasti suppuralle ja istutaan kuin Lootin suolapatsaat. (Mistä hän kiireessä saikaan tämän vertauksen?) Tämä on ennen kuulumattoman julkeata, että naureksitaan, kun pitäisi puhua asioista ja aloittaa kokous. Ja tämä on niin hävytöntä, että minun pitää olla tämän seuran johtajana, kun kaikki ovat niin välinpitämättömiä, etteivät kehtaa edes laulaa kokouksen alussa. Ja tämä on niin kauheata, että tytötkin kehtaavat pistää suunsa suppuun silloin, kun pitäisi nousta seisomaan ja yhtyä lauluun. Ja tämä on niin kurjaa, että te nuoret kehtaatte noudattaa vanhempienne esimerkkiä ja olla pahasopuisia ja katsella noin äkäisesti toisianne. Tämä on niin, että tämä itkettää ja minä en osaa sanoa…
Puheenjohtaja purskahti äänekkääseen itkuun ja painui pöytää vasten ankarasti itkeä päristelemään.
Tytöt näyttivät noloilta ja pojat katselivat pieksujensa kärkiä mitään toisilleen sanomatta. Oli painava hiljaisuus. Sisällä huoneessa ei kuulunut muuta kuin neiti Horttanaisen äänekäs niiskutus ja ulkoa joen rannalta teerien kuherrus.
Muutamat tytöistä, supatettuaan hetken, menivät sivuhuoneeseen ja siellä virisi vilkas keskustelu. Pojatkin sipisivät keskenään. Ala-Rietulan Hesekielillä oli taskussaan karamellipussi ja toisten kehoituksesta meni hän siitä tarjoamaan puheenjohtajalle:
— Olkaa hyvä!
Neiti Horttanainen kuivasi silmänsä ja otti karamellin. Hänen värisevä, pieni sydämensä oli jälleen sulanut ja hän virkkoi kotvan kuluttua:
— Jos sitten aloitettaisiin se kokous.
— Aloitetaan vaan, kuului tyttöjenkin myöntymys.
Joku Kolmon pojista pyysi puheenvuoroa ja ehdoitti heti jyrkästi seuraa lopetettavaksi.
— Isäkin sanoi, että semmoinen seura saa oikaista koipensa, jatkoi puhuja.
Kuului tyttöjen joukosta naurun tirskahduksia.
— Loppua se saa semmoinen seura, jossa ei tanssita, arveli taas joku pojista puheenvuoroa pyytämättä.
— Niin, sitten pidetään seurat edelleen, jos tanssitaan, arvelivat toisetkin.
— Se on sääntöjen vastaista, lausui puheenjohtaja jyrkästi.
— Penkin alle semmoiset säännöt!
— Niin, sinne ne joutavat!
— Toista se on, kun saa tanssia!
Mielipiteen osoituksia kuin neulan kärkiä suunnattiin puheenjohtajaa kohti. Hänen asemansa näytti käyvän hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi. Vetikö tosiaankin viimeisiä hengenvetojaan kylän raittiusseura, jota hän oli huolella hoivannut jo kokonaisen vuoden?
Siltä se näytti.
Tytöt supattelivat nyt jo sangen julkeasti keskenään ja poikia näytti nukuttavan.
Puheenjohtaja ehdotti seuran jatkamista edelleen ja kehoitti valitsemaan huvitoimikunnan iltamain pitoa varten.
Mutta silloin aukeni kokoushuoneen ovi ja Vieremäen Kustun partainen naama näkyi ovella.
— Onko ne meidänkin pojat täällä? kysyi ukko hyvin kuuluvasti.
— Jos on, niin alkakaa laputtaa, jatkoi ukko.
— Tänne niitä syntisiä kokouksianne kuljette pitämään ja sitten aamulla kuorsataan niin, että talo heiluu. Minä kysyn, onko Jussi ja Eenokki siellä? — hirvittävä ukko koroitti yhä ääntänsä. — Heti sieltä kotiin että jaksatte aamulla halonajoon. Vielä sitten korpijokelaisten kanssa samaan seuraan, jatkoi ukko mennessään.
Syntyi liikettä Kolmon nuorten miesten keskuudessa. Todellakin tässä istutaan Korpijoen poikain kanssa saman katon alla, vieläpä näköjään sulassa sovinnossa. Mutta nyt oli paras aika lähteä!
Pojat nousivat kolisten ja äänekkäästi naureskellen astuivat ulos.
Heitä seurasi melkein samassa Korpijoenkin nuoriso uhaten mennessään:
— Penkin alle se joutaa semmoinen seura!
Neiti Horttanainen istui vielä pöydän ääressä. Nähtyään että oli yksin kokoussalissa, iski hän vihan vimmalla nuijansa pöytään virkkoen:
— No kuolkoon sitten seura, kun ei jaksa elää!
Mutta ulkona virittivät Korpijoen pojat laulun kotiin mennessään:
"Lauletaan me nuoret pojat
kylän kunniaksi" j.n.e.
Ja siihen lauluun vastasivat Kolmon puolen pojat parkaisten ilmojen pieliä tärisyttävästi:
"Korpijoen kulkurikoirat kynsiänsä nuolee.
Sen kylän akat tyttärinensä kahvinjanoon kuolee."
Tämä laulu lienee syntynyt hetken sykähtävästä mielialasta, niin kuin monet muut sen tapaiset rekilaulut. Kuultuaan tämän, alkoivat Korpijoen pojat kiihkeästi neuvotella, mitä pitäisi tehdä kärjistyneiden välien selvittämiseksi.
Hetkistä myöhemmin kuului Korpijoen puolelta arveluttava aidan seipäiden rusahtelu.
Kuka niitä katkoi?
Ja mitä tarkoitusta varten?