XVII.
He olivat kihloissa. Luutnantti Stahl tuli joka päivä Vorre-kartanoon ratsastaen somalla voikkohevostammallaan, jonka hän oli ristinyt Bellaksi, minkä nimisenä se kulki, kunnes Aada sai päähänsä, että »Isa» oli kauniimpi nimi, minkä jälkeen Carsten heti oli samaa mieltä ja risti sen uudelleen Isaksi.
Ja Carstenin Isa ja Aadan Maja, kaunis nelivuotias harmaankimo, kantoivat heitä edelleen yhteiselle ratsuretkelle Vorre-rantaa kiertävälle yksinäiselle tielle. Silloin tällöin heidän oli tarve ratsastaa nopeasti, kiitää eteenpäin lyhyttä, tulista ravia. Heistä oli suloinen huvi tuntea vauhdin pistelevän ruumista, senjälkeen ratsastaakseen yhä levollisemmin, lähestyäkseen toisiaan, huohottaen ja voimasta uhkuen, kunnes Carsten puun siimeksessä kumartui Aadan puoleen ja suuteli häntä — hitaita suudelmia, jotka hengästyttävät heitä molempia.
Kun eivät lähteneet ratsastamaan, vaan yhtä kernaasti juttelivat keskenään, he menivät kävelemään Vorre-metsään, jonka Aada niin tarkoin tunsi, ja missä hän vaistomaisesti ohjasi poluille, joita ei kukaan koskaan astunut.
Ratsastusretkillä Aada oli nuori ja hurmaantunut; näillä metsäkävelyillä hän oli herttaisen onnellinen. Tulevaisuus ikäänkuin lauloi häntä vastaan ratsastusretkillä, nopealla kululla Carstenin vieressä; näillä kävelyillä se niinikään oli läsnä; mutta täällä se tuli lapsuuden päivien seurassa, jotka eivät laulaneet, mutta jotka kuiskasivat ja hyräilivät. Kaiken Aada täällä tunsi, ja kaikki näytti hänestä häntä tuntevan. Keltaiset ja valkoiset kukat tervehtivät häntä ja hymyilivät: — Muistatko sen kerran, kun juoksentelit täällä pikkutyttönä… muistatko?… onnittelemme sinua, Aada!
Ja puut, vanhat puut, joiden juurella hän vuosien kuluessa niin usein oli levännyt, ne seisoivat sangen hiljaisina ja tarkkasivat: — Olet onnellinen; mutta silti kai et ole kokonaan unhoittanut meitä.
Ja Aadan valtasi liikutus, jota ennen ei ollut tuntenut, sellainen, joka vaipui hänen onneensa kuin alakuloisuus, ja hän saattoi nyökäyttää päätään kukille ja vanhoille puille ja näyttää niitä säälivän, ne kun alati olivat yksin, ilman että kukaan huoli niistä.
Kerran, kun nämä ajatukset äkkiä olivat panneet hänet vaikenemaan,
Carsten kysyi:
— No, mitä sinä ajattelet?
Ja Aada hymyili hänelle ja kertoi hänelle paljon lapsuudestaan: tytöistä ja vanhoista eukoista kukkien parissa, vaalean vihreästä kukasta, jolla oli samentinkaltaiset lehdet, mitkä hänen surukseen olivat kuihtuneet.
Carsten nauroi ja sanoi:
— Olethan tavallasi todellinen seikkailuprinsessa, joka on elänyt niin piilossa.
Ja hän katsoi häneen, hymyillen ja intohimoisesti, ja Aada unhoitti kaiken hänen tähtensä.
Kihlausaika — ei mikään aika ole nuorelle naiselle sitä hehkuvampi. Hänen rakkautensa, joka ennen uinaili, on nyt herännyt nuoren miehen monista hyväilyistä, kun samalla unelma vielä vallitsee, kaihomielinen unelma, mikä tavoittelee sitä salaperäistä, jota hän ei vielä tunne, mutta joka on tuleva. Ja kun unelma aina on rajaton ja kun sillä on yliluonnollisia värejä ja tuoksuja, sentähden se huumaten hämmentää mielen varsinkin kun sitä tukee painostava kesäyö siihen aikaan, jolloin viimeiset zhasmiinit kukkivat. Sillä silloin kuiskaavat rakastavat, jotka vielä kaihoten pyrkivät hääyötä kohti, hehkuvia sanoja. Ja sellaisille kihlautuneille pareille riittää kyllin, että paholainen kulkee lehdossa ja rukoilee yöltä kukkaistuoksua ja pimeää, ja hänen kielensä on punainen lieska.
Sanalla sanoen: sattui kerran Carstenille ja Aadalle, että heidän nuori verensä kuohahti niin kuumana, että Aada ynnä hänen neitsyytensä olisi ollut hänen vallassaan, jota hän rakasti, ellei sula sattuma olisi sitä estänyt.
Oli ilta heinäkuun lopulla. Ilma oli kuuma, melkein raskas. Carsten ja Aada kävelivät yhdessä puutarhassa. He aikoivat moneen kertaan mennä sisälle Wilden luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki; mutta aina, kun ensi askeleet ylös portaita oli astuttava, he nauroivat, kääntyivät ja palasivat alas puutarhan polkuja pitkin metsäviiniköynnösmajaan. He kulkivat pääportailta huvimajaan lukemattomat kerrat, ja joka kerta he kulkivat hitaammin. Puiden lehvät tuuhuttelivat heidän kasvoilleen haaleata ilmaa, yö oli pian tulossa, kaikki oli omansa houkuttelemaan ja kiihoittamaan, jopa kuukin oli esillä. Se hiipi kirkkaana taivaanrantaa pitkin, matkallaan sytyttäen muutamia pitkiä pilvenkaistaleita himmeään hehkuun.
Aada ja Carsten eivät nyt puhuneet monta sanaa, tuntui, kuin eivät olisi rohjenneet sanoa, mitä ajattelivat. He kulkivat aivan likekkäin edestakaisin ja istuutuivat joka kerta hetkeksi lehtimajaan.
Heidän näin kulkiessa Carsten kerran äkkiä pysähtyi, tarttui unikkoon, taittoi sen ja pisti pitkän vihreän varren Aadan poveen, niin että se ryömi kuin kostea pieni käärme alas, kunnes se oli vallan piilossa ja itse kukka loisti hänen kaulallaan.
— Aada, hän kuiskasi, anna se nyt minulle.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Etkö tiedä, mitä se merkitsee?
— En tiedä… luulen… sanohan sinä.
Ja tuijottaen hänen silmiinsä hän kuiskasi, heidän huuliensa melkein kosketellessa toisiaan:
— Kun yö peittää kaiken, kun uni laskeutuu kaikkien silmille — silloin tule luokseni.
Melkein tietämättään Aada kuiskasi: tulen. Hän painoi häntä itseensä,
Aada sulki silmänsä.
— Aada, sinä, minä rakastan sinua. Juuri sinulla pitää olla sellainen suuri punainen kukka ja antaa se minulle. Sinulla, joka olet niin vaaleaverinen ja hieno.
He kulkivat hoiperrellen lehtimajaa kohti. Samassa kuului Wilden ääni portailta. He näkivät hänen seisovan leimuava kynttilä kädessä.
Aada ikäänkuin heräsi. Ollen omituisessa mielentilassa, melkein heikkoina he hitaasti kulkivat ylös rakennukseen.
— Rakkaani… ilta on jo myöhäinen!… tulkaa nyt ylös, rakastunut parini, sanoi Wilde.
Aada kavahti onnellisena isänsä kaulaan: nyt hän oli iloinen, että isä juuri silloin oli heitä kutsunut.
Hetkeä myöhemmin Carsten ratsasti kaupunkiin.