XIII.
Seitsemäntoistavuotiaana oli Aada varttunut nuoreksi naiseksi, jossa jo esiintyi neitsyen ominaisuuksia, vaikka lapsi ei ollut sen kauempana, kuin että hänen olennossaan lepäsi se raikas leima, mikä hohtaa kesäkuun ensi päivistä. Hän oli vielä hyvin hoikka ja näytti solakkuutensa vuoksi pitemmältä, kuin mitä todella oli; mutta hänen neitsyenrintansa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Se oli niin korkea, ja tässä nuoressa vartalossa ja noiden kasvojen alla niin viaton. Hänen tukkansa oli paksu, se valui alas molemmin puolin kasvoja, riippui raskaana yli suurten harmaiden silmien. Hänellä oli muuten tuollaiset kasvot, joita on vaikea kuvata, voimakkaat ja samalla hienostuneet piirteet, jotka kuvastivat huolettomia päiviä ja vanhaa sukua.
Mutta vaikka nämä kasvot olivatkin nuoret, niissä kuitenkin lepäsi älykkäisyyden leima. Ei tuollaista surunomaista älykkäisyyttä, minkä välistä saavat nuoret naiset, joille elämä on ollut kova, ei tuota punnitsevaisuutta, joka on vastainen naisen luonteelle. Mutta se oli pikemmin synnynnäistä älykkäisyyttä, mikä aiheutti, että hän tuli levollisen järkähtämättömän näköiseksi, joka saattoi moneen vaikuttaa kiihoittaen. Jos joku tahtoi kertoa hänelle ja saada hänet hyväksymään jotain, joka oli vastoin hänen luontaista käsitystään, se vaikutti ainoastaan, ettei hän vastannut mitään; jos silloin kiihtyi innokkaammin vakuuttamaan, hänen silmänsä pienenivät ja loivat tähysteleviä katseita. Eikä hän yhä vaan vastannut mitään, kunnes äkkiä rupesi puhumaan muista seikoista, tehden sen sellaisella äänenpainolla, kuin olisi vetänyt viivan yli kaiken kiistelyn. Kun hän suuttui, hän kalpeni, ja hänen äänensä värähteli. Kuullessaan häntä sellaisena hetkenä ymmärsi, että hän saattoi tuntea voimakkaasti. Ja kun ilo äkkiä valtasi hänet, näki, miten valo välkähti hänen silmiinsä. Silloin hehkui veri kalpean ihon takana, ja pieni vinkkuraviivainen suoni kohosi näkyviin ohimolla.
Varsinkin äsken mainittu järkähtämättömyys vaikutti sen, että monet, jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat:
— Hän on varmaankin kylmä ja itseensätyytyväinen olento.
Se hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut, mutta hänen tunteensa olivat hyvin selvät. Hänellä ei muuten ollut yhtään nuoren naisen tavallista liikaa herkkätunteisuutta. Sen saattoi selvästi huomata, kun katseli, millä tavoin hän auttoi köyhiä. Sillä köyhille hän oli hyvä. Hän antoi heille hyvin mielellään, mutta osoittamatta tuota liiallista tunneherkkyyttä, jota niin usein huomaa nuorissa naisissa, kun he ovat anteliaita köyhille, tuota itkuun valmista ilmettä pään ollessa kallellaan ja noita lempeitä huomautuksia, että mierolaisen vastedes tulee pidättäytyä kaikesta paheesta. Aada pikemmin nauroi, kuin näytti alakuloiselta, kun joku vanha jätkä, joka varmasti juopotteli ja teki muutakin nurinkurista, lateli säälittäviä juttujaan. Ja ehkä Aada kylläkin huomasi, että tuollainen mies valhetteli, mutta hän ikäänkuin oli sitä huomaamatta. Ja hän antoi enemmän, kuin mitä moni muu olisi tahtonut antaa. Hän antoi palvelijattarille määräyksensä, ja he tottelivat häntä. Kerran emännöitsijä mainitsi sen Wildelle; mutta tämä sanoi vaan:
— Kaikessa sellaisessa teidän ilman muuta tulee noudattaa tyttäreni tahtoa.
Siinä esimerkki siitä, että Aada oli rehellinen ja hyvänsuopa ja että hän kyllä saattoi puuttua asioita ohjaamaan, kun niiksi tuli.
Eräänä päivänä vanha eukko kulki valtatietä pitkin Vorre-kartanon ohi. Äkkiä näyttäytyi pikku talon koira (pieni viaton rakkikoira, joka ei voinut tehdä muuta täällä maailmassa kuin nalkutella, minkä vuoksi Wilde oli hankkinut sen varoittamaan yövartijaa, siinä tapauksessa, että varkaita tuli). Se tuli, kuten sanottu näkyviin, pieni tuuhea häntä hyvin rohkeasti pystyssä ja kävi täyttä vauhtia kiinni vanhan eukon hameen liepeisiin. Eukko säikähti haukuntaa. Hän varmaankin luuli, että se oli koko verikoira. Vallan avuttomana hän juoksi pakoon, kompastui ja kaatui nenälleen, pikku rakin yhä nalkutellessa, hameenliepeet hampaissaan. Hetkeä myöhemmin Aada oli ulkona, tarttui kiinni koiraan ja paiskasi sen menemään tien poikki niin voimakkaasti, ettei sellaiseen olisi luullut hänen kykenevän; ulisten ja pelokkaana koira riensi takaisin pihaan. Sitten hän koetti nostaa vanhaa eukkoa pystyyn, mutta sitä hän ei jaksanut. Eukko oli liian raskas ja loikoi siinä vallan avuttomana. Aada kutsui silloin kahta miestä, jotka kitkivät puutarhassa. Mutta nämä eivät olleet käsittävinään Aadan intoa tässä asiassa.
— Eihän koira häntä purrut, sanoi toinen.
— Sehän on vaan vanha Kari Leegda sanoi toinen.
Aada nousi, polki jalallaan ja viittasi samalla kertaa, mikä pakoitti nuo molemmat liikkeelle.
— Tulkaa heti tänne! hän huusi.
Sen enempää hän ei sanonut, mutta käski kantaa vanhuksen lehtimajaan. He tekivät niin. Eukko oli satuttanut itsensä; toinen ohimo oli aivan verissä. Nyt toi Aada etikkaa, otti yhden huiveistaan ja sitoi sen eukon otsalle.
— Kyllä koiran täytyy olla hätyyttämättä ihmisiä, hän huusi. Saattaa kyllä olla, ettei se tarkoita pahaa, mutta tässä näemme seuraukset. Sen täytyy saada kuritusta, kunnes se sen oppii; minä ainakin teen parastani.
Vanhus tietysti tointui, sai ruokaa ja juomaa ja poistui saatuaan hyvän korvauksen koiran tuottamasta vahingosta.
Niiden henkilöiden joukossa, jotka retkeilevät laajalti, niiden kummallisten ihmisten joukossa, joilla on onnettomuutta monessa kohdin ja pahaa syntymästään, jotka elävät omaa elämäänsä maantiellä, jotka usein nukkuvat metsässä, joilla on omat tapansa, jotka parantavat tauteja yrteillään ja »enkelinrasvalla», joilla on ystävänään vanha kissa tai kesy rotta, niiden joukossa, jotka puhuvat omaa kieltänsä, oli Aadalla kokonainen valikoima, joiden kanssa oli ystävällisissä väleissä. Oli kummallista, että tuo nuori vaaleaverinen neitonen välitti heistä ja ymmärsi heitä; mutta sen hän teki. Kerran kun Wilde näki hänen antavan jotakin tuollaiselle vanhalle miehelle, joka sitten nopeasti hiipi metsään niityn halki, hän virkkoi:
— Niin katsoppa, hänellä ei näyttänyt olevan hyvä omatunto! Rakas Aada, etpä nyt todellakaan ole valinnut aivan arvokkaita henkilöitä auttaaksesi.
Mutta Aada vastasi:
— Rakas isä, katso noita ihmisiä; heidän elämänsä on täytynyt olla hyvin paha, jotta voivat olla niin kurjia kuin ovat.
— No niin, olethan siinä oikeassa, oletpa viisas tyttö, pikku Aada.
Ja Aada nauroi koko asialle.
— Viisas? Hui, hai, totta kai minä olen viisas.
Monessa seikassa Aada sai tahtonsa perille, ilman että sitä huomattiin. Ehkäpä juuri tämä valoisa vapaus, joka luonnollisesti johtui sydämellisestä suhteesta isään, vaikutti sen, että Aada sai vapaasti hengittää, niin ettei hänellä ollut mitään painostavaa veressä. Hänessä ei näyttäynyt ainoatakaan noista rikkaruohoista, jotka tosin voivat tuoksua erinomaisen makealle, mutta jotka kuitenkin ajan pitkään ovat vastenmieliset. Aada Wilde, joka kasvoi tässä ilmapiirissä, oli hoikan kasvin kaltainen, joka kantaa hillitynvärisiä kukkia ja jonka tuoksu tuntuu kaukaa päivänpaisteisessa tuulenhenkäyksessä.