VII.

Kolmas Epeisodion.

Kreon. Haimon. Kuoro.

Kreon

Sen kohta tiennen tarkemmin kuin tietäjät.
(Haimonille.)
Oi poikan', ethän suuttuneena isälles
Nyt tulle, kuullen kultas lopputuomion?
Vai enkö sulle armas oo, jos kuinkin teen?

Haimon

Omasi oon, ja kelpo mieltä harrastain 635
Mun mielen' ohjaat oikeaan: siis tottelen;
Ja syyst' ei naimaliitto mulle yksikään
Kalliimpi oo, kuin isän oiva ohjaus.

Kreon

Tuleepa niin sun, poikan', aina aatella,
Ett' isän tahdon tieltä kaikki väistykööt! 640
Kas siks' on miehen harras halu kasvattaa
Kodossa kuuliaiset lapset, että nää
Vois vainoojalle vainot kostaa, niinpä myös
Isänsä verraks' arvostella ystävää.
Ken kelvottomat lapset luo, mit' arvelet 645
Tuon muuta siittäneen kuin pahan-suovillen
Vaan paljo pilkan syytä, vaivaa itselleen?
Siis lapsi, ällös liekkumasta heittäkö
Tai naisen vuoksi järkeäsi oi, aatellos,
Kuink' aivan kylmä kainaloisna kultanas 650
On huono vaimo viruen sun vierelläs!
Mik' ilkeämp' on vamma valhe-ystävää?
Ei! inhoten tuo henttu herja heittäös
Sä luotas Tuonen maille jonkun naitavaks'!
Kun, näet sen, koko kaupungissa yksin tuon 655
Mua julkisesti vastustavan huomasin,
En valhetellen kansan eteen tulla voi,
Vaan kuoletan hänet; — huutakoonpa Zeutakin
Sukunsa suojaa! — Nurjuuteenhan yltyiskin
Sukuni muuten, saati ulkopuoliset. 660
Ken kelpomiesn' on heimolaisten kesken, hän
Myös valtiossa oivallisna ilmestyy.
Semmoinen mies — sen uskon — osaa hallita
Hyvästi, niin myös nurkumatta totella;
Hän, keihäsmyrskyn riehuessa, uljasna 665
Ja uskollisna kestää kaikki rynnäköt.
Vaan kenpä ylvästellen polkee säätämät
Ja viisastellen valtiasta ohjailee,
Hänt' en mä kiitä. — Kelle kansa uskonut
On vallan ohjat, häntä täytyy totella, 670
Hän suurta, pientä, väärin, oikein säätäköön.
Vaan kaikkein suurin hukka lain on polkemus:
Se sortaa vankat valtiot, se huonehet
Saa kylmille, se liittoveljet taistavat
Pakohon syytää; mutta järjesteltyinä 675
Totellen säilyy surman suulta useimmat.
Tuleepa siis sun säädelmääni puolustaa,
Eik' antaa naisen hallita sua ensinkään;
Jos niiksi käy, ma urhon alle sortunen,
Mutt' älköön nainen orjakseen mua kutsuko! 680

Kuoro

Jos vanhuuttamme emme eksy, selvitit
Sä mielestämme järkevästi asiat.

Haimon

Isäni, Luojan lahja kaikkein kallihin
On ihmisille suotu järjen valkeus.
Nyt enpä väitä väärin tuota haastellees — 685
Sit' enpä vois, enk' ymmärtäisi väitellä —
Vaan sattuneepa kelpo aatos muillekin.
Sopiipa mun sun eelläs kaikki huomata,
Mit' arvellaan, mit' aiotaan, tai moititaan;
Sill' alhainen sun silmäs' eess' ei hirvenis 690
Puhella niitä, joit' et kuulis mielelläs.
Salassa saanpa kuulla moiset haastelut,
Mitenkä neittä kaikki kansa surkuttaa:
"Naisista kaikkein syyttöminnä kurjasti
Tään täytyy kuolla kostoks' urhotyöstähän, 695
Kun hurmetulvaan hukkunutta veljeään
Ei hautaa vaille, koirain verikuonojen,
Ei petolintuin syötäväksi heittänyt!
Hän eikö kultakunniaa lie ansainnut?"
Sellaista sala-huuhu mulle humisee. 700
Vaan mulle, isä armahin, sun onnesi
On kallihimpi kaiken mailman aarteita;
Isänpä onni lasten suurin kaunistus,
Ja lasten onni isän suurin riemu on.
Nyt ällös luulko, että yksi aatos vain, 705
Sun lausumas, on oikeass', ei mitkään muut!
Sill' itse mielestään ken ainut viisas on,
Ja kieleltään ja mieleltään on verraton,
Hän paljastettaiss' usein tyhjäks' ilmestyy.
Vaan eipä miestä mielevääkään halvenna 710
Opinta eikä oman mielen kieltämys.
Kas, puu mi talvitulvan myötä notkistuu,
Sen säilyy oksat murtumatta; vastahan
Ken ponnistaa, sen tulva tempaa juurineen.
Niin myös ken, purjeköyttä aina pingottain, 715
Ei hellitä, hän vihdoin purren kaattua
Saa merta soutaa, teljot ylös-alaisin. —
Siis myönny lausumiini; muuta säädelmäs!
Jos, vaikka nuoremp' oonkin, jotain oivallan,
Parasta kyll' ois luullaksein, jos luonnostaan 720
Miel' uhkuis aina ymmärrystä kyllältään,
Joll' ei — sill' usein toisappäinki kallistuu —
Niin taiten haastavaakin kelpaa noudattaa.

Kuoro

Hält' opi, valtias, jos oikein haastoi hän!
(Haimonille.)
Sä hältä myös: ol' oiva puhe kummankin. 725

Kreon

Tuleeko mun, tään-ikäisen, viel' oppia
Tuon-ikäiseltä sulhoselta järkeä?

Haimon

Ei muuta kuin mit' oikeaa on. Nuori oon,
Mut katsomist' ei nuoruuteen, vaan asiaan.

Kreon

Niin siihen, että vallatonta suositaan? 730

Haimon

En pyytänyt sua ilkiöitä suosimaan.

Kreon

Hänt' eikö juuri haita vamma sellainen?

Haimon

Yht' ääntä kaikki Theeban kansa vastaa: ei!

Kreon

Ja kansakos mun säättäväin siis määräilee?

Haimon

Et huomaa, kuink' on poikamaista haastelus! 735

Kreon

No muillekos ma hallitsen kuin itselleni?

Haimon

Ei valtakuntaa oo, jok' yhden oisi vain.

Kreon

Vaan valtiaanpa omaks' valtaa mainitaan!

Haimon

Kai erämaita yksin hyvin vaalisit!

Kreon

Hän sotii — näen mä — naisen liittolaisena. 740

Haimon

Jos sin' oot nainen: sunhan puoltas katson vain.

Kreon.

Vai isäs' kanssa käräjöit sä, kelvotoin!

Haimon

Niin kyllä, kun sun eksyvän näen vääryyteen.

Kreon

Vai eksyn, jos suon valtikallen' arvoa?

Haimon

Sen halvennat, jos poljet arvon jumalain. 745

Kreon

Oi herja henki! naisen vallan-alainen!

Haimon

Et ainakaan mua nähne häpeän-alaisna.

Kreon

Puheesi kaikki neittä vainen puolustaa…

Haimon

Ja sua ja mua ja Tuonen jumaloitakin.

Kreon

Älä, naisen orja, loruillas mua liehakoi! 750

Haimon

Oot valmis väittämään, et altis kuulemaan.

Kreon

Et ikipäivin pääse häntä naimahan!

Haimon

Hän kuolee siis? Se toisellekkin kuolon tuo!

Kreon

Vai ahdistat mua uhkaillenkin, uskaljas?

Haimon

Mit' uhkaust' on harhamieltä vastustaa? 755

Kreon

Viel' itkein neuvot mieltä, itse mieletöin!

Haimon

Jos et ois isäni, sanoisin: et viisas oo!

Kreon

Vai niin! Vaan kautt' Olympon tuolla, tietäös:
Saat surra viel', ett' ilkkuen mua soimasit!
(Palvelijoille.)
Tuokaatte ilkiö tänne oitis kuolemaan, 760
Sulhonsa silmäin eessä, läsnä ollessa.

Haimon

Mun läsnä ollen? Ei — sit' ällös luulkokaan
Hän totta kuole niin! ja etpä silmilläs
Sä konsaan enää nähdä saa mun kasvojain!
Omaistes kesken riehu, jos he suovat sen! 765

(Rientää pois.)

Kuoro

Mies läks' oi herra, kiukun riento-askelin;
Noin nuori mieli tuskissaan on hirmuinen.

Kreon

Ylemmäs yltyköön maan lasta pyyteissään!
Vaan neittä kahta kuolost' ei hän varjele.

Kuoro

Siis aikehes on surmata ne kumpikin? 770

Kreon

Ei, työstä osatont' ei; oikein muistutit.

Kuoro

Ja minkä surman toisellen oot aikonut?

Kreon

Hänet sinne vieden, miss' on polku autio,
Elävältä kätken maahan, paasikammioon;
Sen verran ruokaa suoden, että vältän syyn, 775
Ja ettei kaupunkiimme sattuis saastutus.
Anoillen siellä Haadesta, jot' ainoaa
Hän palvelee, on kuolemattomuutehen
Hän ehkä saapa, taikka vihdoin huomannee,
Ett' turha vaiva tuonelaa on palvella. 780