VI.
Ali Martikainen saapui Sunujoen yläjuoksun urakoitsijoista ensimäisenä
Petroskoin kaupunkiin.
Pahasti ällistyi tehtailija Baronin, kun Ali Martikainen eräänä elokuun päivänä ilmestyi hänen konttoriinsa ja ilmotti tukkien olevan Kontupohjan lahdessa valmiina Petroskoin sahoille hinattaviksi.
Ukko Baronin oli ollut varma, ettei Ali Martikainen kykenisi urakkasopimustaan täyttämään, vaan jättäisi puut sinne johonkin Soimijoen lähettyville, josta hänen seuraavana kesänä olisi helppo ne vähillä kustannuksilla kulettaa perille. Ei Baronin luonnostaan mikään ilkeä mies ollut, mutta hän puijasi kaupoissa mielellään tyhmempäänsä. Niin luuli hän Ali Martikaistakin puijanneensa ja naureskeli partaansa, kun oli saanut kokemattomalle Suomen prihalle opettaa, millaista on uittourakoitsijana oleminen.
Mutta nyt seisoi Suomen priha hänen edessään komeana kuin ilmestys ja kertoi välinpitämättömällä äänellä, niinkuin eilispäivän ilmasta olisi puhunut, että puut ovat Kontupohjan lahdessa.
Laskikohan se leikkiä vai mitä? Baronin tirkisteli pienillä silmillään
Ali Martikaista hyvin tutkivasti ja sanoi sitten ikään kuin koetteeksi:
— Muut eivät ole tainneet vielä sieltäpäin joutua?
— Tulossa lienevät, vastasi Ali Martikainen kuivasti.
— Ja te tulitte ensimäisenä? kysyi Baronin epäillen;
— Niin, minä tulin ensimäisenä.
Baronin haroi ja nyki rehevää partaansa ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, etteihän vain uneksinut. Hymyili sitten väkinäisesti, vilkutti silmiään ja tarkasti uudestaan Ali Martikaisen kiireestä kantapäähän asti.
Ali Martikainen ajatteli: — Tirkistele vain, kyllä kestetään! — Mutta ääneen hän lausui:
— Minulla on kiire, hommatkaa hinaaja ja vastaanottaja mukaan. Nyt on ilmat tasaiset niitä järvitaipaleen yli tuoda. Sitäpaitsi joutuvat ne pian toisten tielle siellä Kontupohjan lahdessa.
Ukko Baronin hätkähti Ali Martikaisen tiukkaa katsetta ja hänen jyrkänlaisia sanojaan. Ne saivat hänet lopullisesti käsittämään, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hän alkoi hätiköiden selitellä:
— Tuossa paikassa järjestetään, aivan tuossa paikassa, odottakaahan.
Hän kapusi ketterästi alas korkealta tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen vievälle ovelle.
— Hei, Mihail Martinovitsh! huusi hän. — Tulkaahan tänne, Mishka, täällä on meidän urakoitsijamme Soimijoelta, Ali — — Pavlovitsh Martikainen — niinhän teidän nimenne oli? kysyi hän kääntyen anteeksipyytelevän näköisenä Ali Martikaiseen päin.
Ah Martikainen nyökkäsi. Mihail Martinovitsh törmäsi silmät harillaan ovelle.
Samassa Baronin muisti, ettei ollut vielä edes kunnolleen tervehtinyt urakoitsijaansa. Hän jätti Mishkan siihen paikkaan ja töytäsi avosylin Ali Martikaista kohti, pudisteli hänen käsiään, koettipa varpailleen kurkottautuen paiskata suudelman hänen poskelleen. Ali Martikainen oli kuitenkin lähes kahdesti hänen pituisensa, ja niin täytyi hänen luopua suutelemisyrityksestä. Sen sijaan hän leperteli liukkaasti:
— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tuhannesti tervetullut, pulska Suomen priha! Istukaahan kaikin mokomin, istukaa, kas tähän näin.
Hän painoi puoliväkisin Ah Martikaisen nahkasohvalle, syöksyi samassa kuin ampiainen isolle seinäkaapille ja kiskoi sieltä asiapaperien ja kirjapinkkojen lomasta esille tarjottimen, jolla oli kookas, koristeltu viinakarahvi ja monenlaista ryypyn kyytimiestä. Ne olivat siellä aina valmiina liiketuttavien varalta.
Hän kaasi isoihin ryyppylaseihin ja pakisi:
— Vielä kerran terve tultuanne, Ali Pavlovitsh! Sallikaa minun kilistää ja onnitella teitä! Kas niin, puraiskaa päälle. Tässä on kaviaaria, se on mainiota tämän paahdetun palan kera. Ja toiselle jalalle myös, ettei ontumaan panisi.
Ukko Baronin näytti kerrassaan unohtaneen ovella töllistelevän Mihail Martinovitshin. Mishka alkoi rykiä muistuttaakseen olemassaolostaan, ja silloin Baronin muisti asian, komensi Mishkan hankkimaan puhelimitse sahalta hinaajan ja vastaanottajan valmiiksi Kontupohjan lahteen lähtöä varten sekä varmuutti vielä, että on sukkelaan toimittava.
Hän oli lämmennyt ja kokonaan tointunut hämmennyksestään. Hän katseli puolittain ihastuneena, puolittain ihmetellen Ali Martikaisen rotevia jäseniä ja miehekkäitä, ahavoituneita piirteitä, itsekseen ajatellen:
— On se peijakkaan poika tuo Suomen priha. Toi kuin toikin perille puut, pirunko konstilla lie tuonut! — Hän taputti Ali Martikaista olalle ja puheli:
— Hyvin tehty, Suomen priha, peevelin sukkelasti. Te annoitte kaikkia niitä toisia nenälle, näpsäytitte niin että tuntui.
Samassa vilahti hänelle mieleen, että Ali Martikainen oli häntä itseään kaikkein tuntuvimmin nenälle näpsäyttänyt ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot. Mutta minkäs mahtoi, sopimus oli selvä ja tinkimätön, ei kuin maksa rahat, kuusikymmentätuhatta ruplaa.
Hän huokasi, mutta ilostui samassa, kun muisti Pietarissa ja ulkomailla kysynnän olevan kovaa ja hintojen ihan huipussaan. Mene tiedä, miten seuraavana kesänä olisikaan.
Ali Martikainen katseli levollisesti ukko Baroninin touhua. Hän aikoi juuri huomauttaa, että tarvitsi rahoja lopputiliä varten, mutta samassa Baronin otti sen asian itsestään puheeksi.
— Oikein, puheli hän, kun jouduitte niin sukkelaan. Kas sellaisesta minä pidän, aina rivakasti ja täsmälleen, ei mitään kuhnailua. Mutta tietysti te tarvitsette rahoja lopputilin maksuun, paljonko suvaitsette?
Ali Martikainen arveli tarvitsevansa parikymmentätuhatta.
— Senkö verran vain! ihmetteli Baronin. Hänestä alkoi tuntua, että uusi urakoitsija hyötyi aivan suhdattomasti. Mutta hän nielaisi urheasti kohoamaan pyrkivän huokauksen ja alkoi vapisevin käsin kirjottaa shekkiä, puhellen sitä tehdessään:
— Olisi tässä mennyt enemmän samalla kertaa, mutta kuten suvaitsette. Loput saatte sitten, kun tulette puiden kera. Tietysti tulette tänne vähän lepäilemään?
— Pitäneehän sitä tulla, arveli Ali Martikainen.
— Tietysti pitää tulla, kaikki tulevat. Keksit ne on syksyllä rasvattava, ei siitä mihinkään pääse! pakisi Baronin silmää iskien, ja iloinen virnistys levisi hänen naamalleen.
Hän ojensi valmiin shekin Ali Martikaiselle. Samassa ilmestyi Mihail Martinovitsh ovelle toisen kerran ja julisti hinaajan ja vastaanottajan olevan lähtövalmiina.
Ali Martikainen nousi, mutta Baronin pakotti hänet kaatamaan vielä sisäänsä parisen ryyppyä. Saatteli sitten hänet ovelle, syleili jäähyväisiksi ja toivotti tervetulleeksi puiden kera.
Mutta jäätyään yksin konttoriinsa hän huokasi ja ajatteli:
— Kiskaisi peijakas kirkkaat rahat! Taisin puolet liikaa siitä urakasta maksaa! Ja kun minä höperö koko kesän kehuskelin, että siitä tuli ilmainen työmies.
Lopuksi hän kuitenkin lohduttautui:
— Mutta potra on poika, saakoon! Halpa olikin niiden puiden kantoraha ja vetopalkka sitä halvempi. Vielä voitan minäkin!
Ukko Baronin ei ollut niitä miehiä, jotka kärsimäänsä nolausta kauan muistelivat. Rehellisesti tunnusti hän voittajansa ansiot ja julisti jo samana iltana kauppaseuran klubilla, että oli löytänyt uuden urakoitsijan, joka pian lyö laudalta kaikki toiset Aunuksen mailla. Hänen puunsa olivat olleet sellaisilla paikoilla, etteivät muut tahtoneet niiden uittamisesta kuulla edes puhuttavan. Mutta nyt tuli hänen ensikertalainen urakoitsijansa niiden puiden kera koko siltä perukalta ensimäisenä Kontupohjan lahteen. Tuli niinkuin muut tulevat virkistävältä huvimatkalta ja kiskoi nähtävästi hyvät voitot kaupanpäällisiksi. Kas sitä voi sanoa miehen teoksi, vaikk'ei hän kuolemakseen sanonut käsittävänsä, millä ilveellä se oli päässyt irti niistä rämeistä. Mutta harvinaisen hän vakuutti olevan miehellä silmäniskun — saattoi jo sillä yksistään suuret honkatukit liikkeelle panna!
Ukko Baroninia pidettiin erehtymättömänä ihmistuntijana, ja kun hän veisasi uudesta urakoitsijastaan tällaisen ylistysvirren, niin se merkitsi paljon. Ali Martikaisen urotyöstä alettiin puhua kaikkialla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä.
Samalla alkoi siitä toisiakin teitä viestejä vierähdellä. Tuli alas miehiä, jotka itse olivat Ali Martikaisen mukana olleet, ja nämä vahvistivat kaikin puolin tosiksi ukko Baroninin kehumiset, tiesivätpä vielä paljon enemmänkin. He kertoivat, että kuukauden yhtämittainen valvominen oli leikin asia suomalaiselle urakoitsijalle, ja niin lumosi muutkin, että ihan kokonaan unohtivat unen mieliteon.
Sitten miehet kuvailivat yksityiskohdittain ja sinne tänne hiukan väriä lisäillen kaikki ne tarumaiset vaikeudet, joita heidän tiellään siellä pohjattomilla rämeillä oli ollut, ja miten he aivan kuin leikillä olivat niistä selvinneet sekä solahuttaneet puunsa aivan toisten nokan edessä Soimijokeen ja niiltä lurjuksilta tien tukenneet. Eivät tainneet ne hevillä sitä nolausta unohtaa.
Edelleen kertoivat he koskilaskusta samanlaisia tarinoita ja lisäsivät, että Porokosken ja Kivatsun kuohutkin olivat vähän niinkuin siivommalla sen aikaa, kun he niistä alas kulkivat. Taisi olla sillä suomalaisella oma jumalansa, ja siksi se mies ei koskaan pelännyt epäonnistumista eikä myöskään epäonnistunut. Semmoinen oli sen onnentähti!
Kuin kulovalkea levisivät nämä tarinat ensin tukkilaispiireihin ja sitten muuanne kaupungille. Ja kuta laajemmalle ne levisivät, sitä runsaammin niihin karttui lisäväriä. Siinä suhteessa, siinä lisävärin panemisessa nimittäin, olivat Petroskoin kaupungin asukkaat harvinaisen lahjakkaita; heissä oli suorastaan taiteilijoita sillä alalla. Eivät he kaikki ammattimiehiä tukinuitossa olleet, monet sitä toimitusta tuskin ikinä olivat edes nähneet. Mutta he korvasivat puuttuvat ammattitietonsa mielikuvituksen liitelevällä lennokkuudella ja sepittivät suomalaisesta urakoitsijasta tarinoita, joiden rinnalla itse mukana olleiden parhaatkin kertomukset olivat vain viheliäisiä luonnoksia, töhertelijän ensi yrityksiä.
Sanalla sanoen, kuuluisa oli Ali Martikaisen nimi, kun hän muutamien päivien kuluttua saapui Petroskoin kaupunkiin valtavan suurine tukkilauttoineen. Hänen maineensa tähti oli lentänyt hänen edellään niinkuin haarapyrstöinen taivaan ilmestys.
Ja hänen saapumisensa vasta siivet pani taruille ja kertomuksille. Nyt jo täytenä totena juteltiin, että suomalainen urakoitsija oli velho, pelätyimpiä koko Suomessa. Hän oli muitta mutkitta loitsinut halki soiden ja rämeiden kulkemaan semmoisen joen, ettei mokomaa oltu missään nähty. Ei miesten muuta tarvinnut kuin äärestä ihmetellä, kun tukit siinä joessa näkymättömän voiman vetäminä alas mennä huhkivat. Oli ollut siinä joessa koskiakin, suuria ja kiveriä putouksia, joissa tukit löivät härkäpyllyä mennessään. Ja sitten kun puut olivat alas lasketut, niin tapahtui se ihme, että joki hävisi tuossa paikassa, kosket ja kaikki sitä mukaa kuin häntäpää ehti kulkea. Näytti aivan siltä, kuin olisi kerälle kierinyt ja sitten ilmaan savuna haihtunut, ja suo ja räme oli taas sijalla, iätiviepä ja lietteinen, eikä vesi siinä virrannut mihinkään.
Toiset tiesivät vielä lisätä, että suomalainen oli muilta urakoitsijoilta kääntänyt silmät sillä tavoin, että nämä olivat viikkomääriä vastavirtaan puitansa hinanneet. Sillä keinoin oli Soimijoki suomalaisen itsensä kulkea säilynyt.
Tiedettiinpä, että eräs urakoitsija oli uponnut suohonkin, kun oli vastaloitsuilla koettanut suomalaisen lumoista pelastautua. Niin oli kuin maahisen koivista vetämänä yht'äkkiä eteensä auenneeseen suonsilmään juuttunut. Hädintuskin olivat toiset pelastuneet, jotka olivat koettaneet häntä kainaloista ylös kiskoa.
Ja sitten se Ali Martikaisen Nalle, siitä vasta juttua piisasi. Sen kerrottiin ilmestyneen suomalaisen urakoitsijan matkaan siellä salolla kerrassaan ihmeellisellä tavalla. Oli näet vain laukannut synkän kuusikkokorven uumenista esille ja viheltänyt, säikähtynyttä miesjoukkoa lähelle tultuaan, kahdelle jalalle nousten pitkän, villin vihellyksen, niin että selkäpiitä karmi. Oli silloin suomalainen urakoitsija vastannut siihen vihellykseen yhtä pitkällä vihellyksellä. Karhu tämän kuultuaan oli matalaksi ja nöyräksi lyyhistynyt, suomalaisen urakoitsijan jalkoihin ryöminyt ja niitä nuoleskella alkanut, niinkuin koira isäntänsä jalkoja nuoleskelee. Se oli näet itsensä metsällisen lähettämä suomalaisen urakoitsijan liittolaiseksi. Siitä lähtien oli se sitten suomalaisen urakoitsijan kintereillä kulkenut, ja siitä lähtien oli myös suomalaisella entisen mahtinsa lisäksi ollut metsällisen suuri mahti ja loihtutaito.
Näin Nallesta kerrottiin, ja tämän kertomuksen vahvisti kaikin puolin todeksi Ah Martikaisen matkassa ollut petroskoilainen kokki, joka oli harras oikeauskoinen ja muutenkin erittäin luotettava kansalainen. Tiesipä kokki vielä monta muuta tarinaa suomalaisen urakoitsijan- ja Nallen yhteisistä velhoustempuista sekä siitä, miten Nalle oli häntä itseään vainonnut, kun hän uskalsi silmiään ristiä ja hartautta harjottaa. Ihan hiukset pystyyn nämä kokin kertomukset kuulijoilta nostivat.
Tosin Nalle oli Petroskoin kaupunkiin saavuttua siirtynyt siellä sattumalta majailevaan sirkukseen, jossa se näyttikin menestyvän erinomaisesti tukkilaistemppuja ja muita konsteja näytellen. Yleensä tiedettiin kuitenkin varmasti, että se yhä edelleen oli liitossa suomalaisen urakoitsijan kanssa. Saipahan nähdä, eikö se jonakuna päivänä karannut sirkuksesta ja lyöttäytynyt entisen isäntänsä matkaan, milloin tämä taas sattui metsällisen apua tarvitsemaan.
Ali Martikainen sai pian itsekin kuulla, mitä ihmeellisiä tarinoita Petroskoin kaupungissa hänestä kerrottiin, ja vaikk'ei hän olisi sitä kuullutkaan, sai hän kaupungilla liikkuessaan nähdä olevansa kerrassaan merkillinen ilmestys. Joka paikassa häntä kurkisteltiin ja tirkisteltiin puoliksi pelokas ilme silmissä.
Varsinkin naismaailmassa hän herätti suunnatonta mielenkiintoa. Tiedettiin hänen olevan komean varreltaan ja uljasryhtisen kuin itsensä tsaarin pojan, ja niinpä jokainen tahtoi edes vilahdukselta nähdä hänet. Se velhon maine kyllä ankarasti pelotti, kurkisteltiin aluksi ikkunoista ja nurkkien takaa. Lopulta sentään rohkeimmat uskaltautuivat kadulle ja menivät häntä vastaan, tähystellen ohimennessään salavihkaa, eikö näkyisi pukinsorkkaa tai edes puikkelehtivaa hännän typykkää hänen vaatteensa liepeen alla. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt, päinvastoin näytti mies kerrassaan miellyttävältä. Komea oli varreltaan, kasvot ruskettuneet, päivänpaahtamat ja silmissä sellainen ihmeellinen katse, että ihan ensi kerralla kävi sydänjuuriin asti.
Tällaisen huomion naiset tekivät Ali Martikaisesta, ja ennen pitkää se koitui hyväksi vastapainoksi hänen noitamaineelleen, alkoipa suorastaan sitä hälventää. Jotkut naiset asettuivat aivan julkisesti häntä puolustamaan yhteisillä teeillatsuilla.
Niin teki Valerija Rybinskaja, itsensä poliisipäällikön puoliso. Hän oli oman kertomansa mukaan ihan sattumalta tullut suomalaista urakoitsijaa vastaan hyvin kapealla jalkakäytävällä ja ollut siinä ohimennessään luiskahtaa sateen liottamalta laudotukselta lokaan. Silloin oli suomalainen kohteliaasti hymyillen tarttunut hänen käsivarteensa ja auttanut hänet eteenpäin, itse kunnioittavasti sivulle väistyen.
— Siinä on synnynnäistä ritarillisuutta tuossa miehessä eikä mitään muuta! intoili Rybinskaja. — Puhe velttoudesta on pelkkää pötyä ja panettelua, jonka kadehtijat ovat keksineet. Mutta minua ei saada sellaisia loruja uskomaan, tunnen minä miehiä sen verran!
Hän nakkasi ylpeästi niskojaan ja loi hämmästyneisiin ystävättäriinsä säälinsekaista ylemmyyttä uhkuvan silmäyksen.
No, Valerija Rybinskajan tiedettiin kyllä olevan sellaisen seikkailuhaluisen, vaikka hän oli jo' hiukan elähtänyt hempukka. Aina hän Petroskoin kaupunkiin eksyneiden matkailijain perässä juoksi ja koetti solmia niiden kanssa suhteita ja tuttavuuksia, joista sitten puheli kerskuen ystävättärilleen. Tietysti hän oli samassa tarkotuksessa myös suomalaista vastaan satuttautunut kaupungin ahtaimmalla jalkakäytävällä.
Joka tapauksessa hänen sanansa tekivät suuren vaikutuksen. Yksi ja toinen alkoi salassa kadehtia hänen nokkeluuttaan ja koetti hissukseen samansuuntaista temppua. Eikä kapeista jalkakäytävistä puutetta ollut, niitä on Petroskoin kaupungissa syksyiseen aikaan, jumalan kiitos, aivan tarpeeksi asti.
Näiden ansiosta rupesi Ali Martikaisen naistuttavien piiri nopeasti laajenemaan. Lyhyitähän ne tuttavuudet enimmäkseen olivat, mutta alulle oli joka tapauksessa päästy, ja naisilta alkoi nopeasti unohtua, että Ali Pavlovitsh — niin ruvettiin Ali Martikaista tästä puoleen yleisesti nimittämään — oli pelätty velho ja lumooja.
Lumooja hän kyllä saattoi olla, mutta lumosi muulla, ei velhoudella. Niin päätteli itsekseen yksi ja toinen Petroskoin kaupungin seikkailuhaluisista naikkosista.
Totuuden nimessä on tässä kohden sanottava, ettei Ali Martikainen millään tavoin paennut naisia, jos nämä suorastaan tungettelivat hänen tielleen. Jollei erikoisemmin hakenut heidän seuraansa, niin ei myöskään paennut, varsinkaan jos nämä sattuivat olemaan viehättäviä ja kauniita. Ja olihan niitä semmoisiakin Petroskoin kaupungin naisissa, sitä ei sovi kieltää.
Petroskoin kaupunki oli tähän aikaan väärentämätön tukkilaisten kaupunki. Sen mahtavimmat liikemaailman edustajat olivat sahanomistajat ja pietarilaisten sekä ulkolaisten tukkiyhtiöiden asiamiehet. Nämä niin sanoaksemme antoivat värin koko kaupungin varakkaamman säädyn elämälle. Läänin virka-aateli kyllä parhaansa mukaan koetti pitää puoliaan ja kukkoilla missä suinkin oli tilaisuutta, mutta monasti sen oli vastoin tahtoaankin mukauduttava tanssimaan äveriästen rahapohattojen soitteleman pillin tahdissa. Puhettakaan ei keskisäädystä ja pikkuporvareista, näistä oli suuri osa suorastaan tukkiyhtiöiden leivissä tai eleli muuten niiden liepeillä, ylenpalttisesta runsaudesta sinne tänne karisseita jyviä ja jätteitä noukiskellen, niinkuin taivaan linnut noukiskelevat hevosten syöttöpaikoilla.
Aivan erikoinen arvoasema oli urakoitsijoilla Petroskoin kaupungin tukkilaispiireissä. He olivat koko avaran Aunuksen tukkilaiselämän suolana. He suorittivat talvella miltei poikkeuksetta kaikki hakkuu- ja vetotyöt Aunuksen pohjattomina saloilla, ja sen uittojoilla he kesäiseen aikaan olivat yksinomaisina valtiaina. Urakanantaja tyytyi hankkimaan urakoitsijalleen vain työkalut ja muonan, sen laajemmalle ulottuvaa omaa toimintaa hän ei yrittänyt.
Olot tässä suhteessa ovat sittemmin nopeasti muuttuneet. Urakoitsijat ovat saaneet yhä enemmän väistyä, ovatpa yhtiöt lisäksi alkaneet harjottaa laajalle ulottuvaa yhteistoimintaa uittotöissä. Pitkillä uittoväylillä tällainen yhteistoiminta on tietysti suuri parannus entiseen, urakoitsijani keskinäiseen kilpailuun verraten. Mutta se yhteistoiminta on vienyt pois entisen leiman Aunuksen tukkilaiselämältä. Se elämä on aivan kuin jättänyt taakseen nuoruusvuosien raisun ja huimapäisen mekastelun, se on vakaantunut ja tullut ukkomaiseksi nahjustelijaksi. Se ei ole mitään elämää entiseen verraten.
Siihen aikaan, josta tässä on puhe, oli urakkajärjestelmä vielä parhaassa kukoistuksessaan, ja Petroskoin kaupungin monet huomatuimmat pohatat olivat itse entisiä urakoitsijoita. Päättäväinen ja ripeä toiminnan mies saattoi muutamissa vuosissa urakoitsijana koota sievoisen omaisuuden. Se Petroskoin kaupungissa tiedettiin, ja siksi siellä kohdeltiin kuuluisimpia urakoitsijoita aivan erikoisella arvonannolla niinkuin ainakin miehiä, joilla tiedettiin tulevaisuuden olevan käsissään, jotka minä päivänä hyvänsä saattoivat sieltä saloiltaan ilmestyä ja asettua Petroskoin kaupunkiin vakinaisiksi eläjiksi siellä ennestään olevien mahtajien rinnalle.
Urakoitsijain kesken, sellaistenkin, jotka olivat muilta paikkakunnilta kotoisin, oli yleisenä tapana kokoontua syksyisin muutamiksi viikoiksi Petroskoin kaupunkiin. Kun he Aunuksen eri kolkilta olivat saapuneet lauttoineen Ääniseen, kuului asiaan »keksien rasvaileminen talviteloilleen», ja tämän rasvailemisen saattoi mukavimmin toimittaa juuri Petroskoin kaupungissa. Se oli sellainen keskipiste, ja siinä oli sitäkin rasvanpuolta riittämään asti.
Nämä rasvailijat valtasivat silloin kaikki kaupungin parhaat hotellit ja isännöivät niissä suurine voittorahoineen kuin ruhtinaat. Ja koko kaupunki säätyyn ja arvoluokkaan katsomatta juoksi heidän kemuissaan ja joi heidän menestyksekseen, tietysti heidän kustannuksellaan. Yritteliäät sahojen ja konttorien virkailijat sekä monet muut koettivat myös pelipöydän ääressä verottaa noita rahakkaita urakoitsijoita, joskus siinä onnistuen, mutta monasti myös pahasti häviten.
Kaupungin naismaailmassa oli niinikään paljon niitä, jotka ihan pyydystämällä pyydystivät noita puolivillejä, joskus kokonaankin villejä rahapohatoita, koettaen heistä kyniä niin paljon kuin irti saivat. Tämän naisluokan rajoja oli vaikeanpuoleinen tarkalleen määritellä; joskus siihen viehättyi sellaisiakin, jotka olivat lukeutuvinansa Petroskoin kaupungin puhdasrotuisimpaan hienostoon. Vetikö heitä rahanhimo vai paljas seikkailuhalu, sitä oli monasti vaikea mennä tarkalleen sanomaan. Nähtävästi veti jälkimäinenkin, sillä naisethan yleensä suosivat seikkailijoita, ja monet näistä urakoitsijoista olivat sellaisia; vieläpä ihan harvinaisinta lajia. Heidän sankariteoistaan sepitettiin ja kerrottiin monta ihmeellistä tarinaa, jotka vielä pitkät ajat jälkeenpäin kulkivat suusta suuhun, luoden asianomaisen nimen ympärille sankariloistetta ja katoamatonta, useasti kadehdittua kuuluisuutta.
Ali Martikaisen saapuessa ei sensyksyinen rasvailukausi ollut vielä päässyt kunnolleen alkamaan. Yksi ja toinen urakoitsija oleili kyllä jo kaupungissa, mutta kaikki vanhat kuuluisuudet olivat vielä poissa viipyen työmaillaan. Heitä jo kiihkeästi odotettiin, niinkuin pitkän poudan jälkeen odotetaan ropisemalla taivaasta tulevaa, virkistävää saderyöppyä. Maaperä ihan kumisi kuivuudesta, ja sen kaunis, vihanta kasvikunta näivettyi.
Näissä oloissa oli mitä parhaat edellytykset ensikertalaisen Ali Martikaisen maineentähden kohoamiselle. Petroskoin kaupunki tarrasi ahnaasti kiinni jokaiseen tulijaan, joka vain tukkiurakoitsijain sukuun kuului. Niin se Ali Martikaiseenkin tarrasi, pyöritteli, vatvoi ja tarkasteli hänet takitilaan joka puolelta. Ensi vilkaisulla huomattiin hänessä vain velho, mutta sitten alettiin huomata hänessä paljon muita puolia, ja Petroskoin kaupunki sulki hänet avaraan, lämpimään syleilyynsä.
AH Martikainen tuli suosituksi vieraaksi tukkilaispiireihin kuuluvien herrasmiesten yhteisiin illanistujaisiin kauppaseuran klubille. Ukko Baroninin ylistyspuhe avasi hänelle tämän klubin ovet, ja Ali Martikainen osottautui sisäänlaskemisen arvoiseksi. Hän oli reima ja miellyttävä seuramies, se näytti kuuluvan hänen synnynnäisiin ominaisuuksiinsa. Samoin kuului näihin ominaisuuksiin kitsastelematon rahojen käsittely, ja tämä avu oli ehkä kaikkein arvokkain hänen uusien petroskoilaisten ystäviensä silmissä. He ihailivat miestä, joka maksoi, niinkuin Ali Martikainen, pelitappionsa silmää räväyttämättä ja hyväntuulisesti leikkiä laskien. Ja yhtä paljon he ihailivat sitäkin, että hän voittaessaan, mikä kyllä tapahtui sangen usein, pani voittorahansa yhteiseen kestitykseen, suorittaen aina tuon kestityksen suurella perinpohjaisuudella, jommoiseen Petroskoin kaupungin illanistujaisissa oli jo vanhastaan totuttu.
Mutta pian alkoi Ali Martikaiselle aivan satelemalla sadella myös perhekutsuja. Naiset ne tällä tavoin tahtoivat jakaa suosiotaan uudelle tulokkaalle ja samalla tätä tulokasta lähemmin tunnustella.
Ali Martikainen pysytteli tällaisille kutsuille jotenkin kylmänä. Hän tunsi liikkuvansa niissä oudolla alalla. Hän oli kasvanut karussa ja kovassa maaperässä. Niin pitkälle kuin hän lapsuuttaan muisti, oli hänen aikansa kulunut ankarassa elämäntaistelussa, jossa hän näki vain leipäpalasta kamppailevia miehiä ympärillään, enimmäkseen ahnaita ja säälimättömiä miehiä, jotka tallasivat häikäilemättä kilpailijansa ja ryöstivät hänen palansa itselleen, hiventäkään omantunnon vaivoja tuntematta. Hän oli tukkijokien lapsi ja hän tiesi, että siellä oli hänen kasvatukseensa jäänyt ammottavia aukkoja. Hän tunsi vain yhden puolen elämästä, sen leppymättömän taistelun, jossa heikkojen ja kykenemättömien kohtalona oli sortuminen ja tilan antaminen voimakkaille.
Myöhemmin hän oli liikkunut muuallakin kuin tukkijoella ja tullut tuntemaan miehiä, jotka olivat tavallisen tukkilaisen tasoa paljon korkeammalla. Mutta nekin olivat enimmäkseen taistelujen miehiä, vaikka taistelivat toisenlaisilla aseilla kuin millä siellä korpien ja rämeiden keskellä taisteltiin. Siellä luojan unohtamilla saloilla olivat aseet järeitä, ja niillä iskettiin siekailematta. Ne miehet, joita hän myöhemmin tapasi, käyttivät monasti hyvin siloteltuja aseita, joita outo tuskin ensinkään aseiksi tunsi, ja iskivät niillä hyvin ovelasti.
Hän tunsi jo hyvän joukon sellaisiakin taistelutapoja, siksi hän ei pelännyt miehiä. Hän piti itseänsä heidän veroisenaan, vieläpä hyvin monia voimakkaampana, ja siksi hän viihtyi hyvin heidän seurassaan.
Naisia hän tunsi jo paljon puutteellisemmin kuin miehiä. Hänellä oli ollut aikaa tutustua heihin vain ohimennen niinä lyhyinä joutohetkinä, jotka kova elämäntaistelu oli hänelle silloin tällöin suonut. Häntä miellyttivät kyllä naiset, niinkuin jokaista tervettä ja voimakasta miestä naiset miellyttävät. Ja huomasipa hänkin miellyttävänsä naisia, poikkeuksetta kaikkia, jotka hänen tielleen olivat sattuneet. Hän ei tiennyt sovinnaisista seurustelusäännöistä tuon taivaallista, hän menetteli naisten seurassa kokonaan umpimähkään, omien synnynnäisten vaistojensa opastamana, mutta hän näki sen menevän mukiin. Mieluummin hän sentään käsitteli naisia yksitellen. Jos oli useampia yhdellä kertaa, silloin tuntui hänestä siltä, kuin ne olisivat jollakin tavoin liukuneet pois hänen käsistään ja piiloutuneet näkymättömien kaihtimien taa. Hän tunsi sen selvästi, jos joutui tekemisiin useiden paremman kasvatuksen saaneiden naisten kanssa yhtaikaa.
Hän arveli tämän johtuvan siitä, että oma kasvatuksensa oli ollut niin puutteellinen, ja teki sen johtopäätöksen, että suletun perheen piirissä tämä vaikeus tuottaisi hänelle vielä suurempia hankaluuksia. Hän oli ollut joskus mukana ja huomannut, että monet muutkin miehet tällaisissa tilanteissa olivat enemmän tai vähemmän ikävissään. Hän puolestaan useimmiten tunsi, suoranaista vastenmielisyyttä.
Hän päätteli itsekseen, että perhe on kuin toisen valtaama ja puomillaan sulkema joki; hänellä syrjästä tulleena tungettelijana ei ole siellä mitään tekemistä, ja hänen täytyy siellä olonsa oudoksi tuntea. Saattoi olla, että tämä hänen johtopäätöksensä ei ollut aivan oikea, mutta niissä harvoissa tapauksissa, joissa hän oli sulettuun perhepiiriin joutunut, oli se hänestä tuntunut yleensä paikkansa pitävältä.
Tästä syystä hän ei perhekutsuja rakastanut. Petroskoin kaupungissa tuli lisäksi vielä se syy, että useimmissa perheissä puhuttiin hänelle vierasta kieltä, jota hän kyllä osasi, mutta puutteellisesti.
Hän päätti kuitenkin voittaa vastenmielisyytensä ja mennä vierailulle Baroninin kotiin. Hän arveli tämän vierailun suoranaiseksi velvollisuudekseen ja siksi hän meni saatuaan parikin kutsua.
Baroninin koti oli hyvin tilava, kuten kaikki varakkaammat kodit Petroskoin kaupungissa. Mikäli Ali Martikainen voi arvostella, vallitsi kaikessa myös aistikas järjestys. Baroninin perhettä oli kaikkiaan neljä henkeä, nimittäin isännän itsensä lisäksi vaimo ja kaksi täysikasvuista tytärtä.
Baroninin vaimo oli vähäpuheinen nainen; hän näytti luovuttaneen sanavuoronsa kokonaan miehelleen, joka puhuikin sitä enemmän. Marfa Petrovna — niin nimitettiin rouva Barouinia — myhäili vain hyväntahtoisesti ja tarjoili koko ajan teetä, hedelmiä ja makeata marjalikööriä. Hän oli tummahko, näytti nuorempana olleen hyvin kaunis, ja Ali Martikainen arveli talossa vallitsevan viihtyisän kodikkuuden olevan hänen kättensä jälkiä.
Tyttäristä oli vanhempi nimeltään Maria. Hän näytti tulleen enemmän äitiinsä, oli myös tummahko ja käytti tummaa pukua. Hänellä oli syvät, miettiväiset silmät, ja välistä hän oli pitkän aikaa vaiti, katsellen eteensä hymähdellen. Kun hän puhui, saneli hän ajatuksensa hitaasti ja harkitusti, kääntäen silloin suuret silmänsä suoraan puhekumppaniinsa.
Nuorempi sisar Sofia oli iloinen västäräkki. Hän oli hiukan pienempikokoinen kuin sisarensa, kasvot pyöreähköt ja harvinaisen verevät, silmät vallattomat ja koko ihminenkin vallaton. Hän koetti illan kuluessa monta monituista kertaa anastaa isältään suunvuoroa, puhua pälpättäen sekaan ja yritellen kääntää vieraan huomiota omiin asioihinsa.
Mutta kun ukko Baronin ei hellittänyt, nyrpisti hän lopulta nenäänsä ja asettui istumaan hiljaa kuin hiiri, katsellen silmät sirrillään vuoroin isäänsä, vuoroin Ali Martikaista. Kun hän tällöin sattui kohtaamaan Ali Martikaisen katseen, hymyili hän veitikkamaisesti ja rohkeasti, mutta käänsi sitten äkkiä hiukan punastuen silmänsä toisaanne.
Ukko Baronin oli myötäänsä äänessä. Hän oli paljon maailmaa kokenut mies, tunsi tarkalleen Venäjän olot, olipa tehnyt muutaman ulkomaanmatkankin. Niinikään hän tunsi perinpohjin Aunuksen ja laajat alat Itä-Suomea. Hän oli Aunuksessa syntynyt, puhui vaivattomasti suomea ja piti itseään aunukselaisena, vaikka vanhemmat olivatkin olleet venäläisiä.
Baronin oli alottanut uransa tukkijoella, ja hänellä oli tältä alalta, samoin kuin monilta muiltakin liike-elämän aloilta, tyhjentymätön varasto kokemuksia. Sen lisäksi hän osasi eloisasti kokemuksistaan kertoa, vilkutti myötäänsä silmiään ja lasketteli lomaan nokkelasti keksittyjä vertauksia ja sukkeluuksia. Joskus hän innoissaan eksyi taivaltamaan parikin kertaa samoja jälkiä, mutta aina löytyi juttuun uusia piirteitä ja vivahduksia, niin ettei se ikävystyttäväksi käynyt.
Ali Martikainen tunsi viihtyvänsä hyvin ukko Baroninin seurassa. Hän sai Baroninilta aivan ilmaiseksi monta kallisarvoista ja läpeensä käytännöllistä elämänopetusta, joiden hankkiminen omakohtaisesti olisi kysynyt paljon aikaa ja vaivoja. Baroninin pakina oli kauttaaltaan valaisevaa esitelmää kovan työn ja taistelujen taipaleilta. Ei olisi voinut uskoakaan, että tuossa päältäpäin vähäpätöisessä, pienessä, lihavahkossa ja hiukan viekkaan näköisessä miehen pallukassa piili niin tavattoman paljon sitkeyttä ja päämääräänsä hellittämättä pinnistelevää tahdonlujuutta.
Ali Martikainen päätti ajatuksissaan kokonaan unohtaa, että ukko Baronin oli yrittänyt häntä urakan antamisessa puijata. Hän näki selvästi Baroninin tehneen sen vain tottumuksesta, sen pahempaa tarkottamatta. Baroninia itseään oli elämässä koetettu niin monasti puijata, hän oli koko ikänsä saanut olla herkeämättä taistelussa tunnottomia keinottelijoita vastaan, ja siinä leikissä oli häneltä lopulta tykkänään unohtunut, että rehellinen ihminen voisi Aunuksen saloille eksyä.
Ukko Baronin muisti Ali Martikaiselle tekemänsä kepposen ja illan kuluessa hän otti sen odottamatta puheeksi. Hän tokaisi yht'äkkiä aivan ilman valmistuksia muun juttunsa lomassa:
— Te, Ali Pavlovitsh, ette kenties usko sanaakaan siitä mitä puhun. Pidätte minua läpeensä epärehellisenä miehenä, ja teillä on siihen täysi oikeus. Minä petin teitä viime kevännä siinä uittourakassa.
Hän katsoi anteeksipyytävän näköisenä Ali Martikaiseen ja hymyili väkinäisesti, parta hiukan vavahdellen.
Ali Martikainen tuli hämilleen eikä oikein tiennyt mitä sanoa.
Baronin huomasi hänen neuvottomuutensa ja alkoi puhua nopeasti, melkein hätiköiden:
— Se oli typerä juttu ja nolo opetus minulle. Olen luullut osaavani ensi silmäyksellä ihmisiä arvostella, nyt sain siitä. Te näytitte minulle, Ali Pavlovitsh, minkälainen olen pöllöpää, väläytitte sen ihan selkiselväksi silmieni eteen. Nähkääs, näin minä silloin keväällä ajattelin: Tuo mies on kutsumaton tungettelija tukkijoella. Esiintyy niin varmana, vaikk'ei ole hajuakaan siitä, mitä urakoitsijana oleminen merkitsee. Parasta, että annetaan hänen se ajoissa huomata, niin älyää laputtaa muille markkinoille!… No niin, jatkoi hän huoaten. — Minä erehdyin pahasti, en tiennyt mimmoinen mies te olitte. Nyt tiedän ja pyydän anteeksi.
Hän ojensi nöyrästi Ali Martikaiselle kätensä. Tämä tarttui siihen ja puristi sitä kauan ääneti ja voimakkaasti. Lopulta hän sai sanotuksi:
— Ei maksa sitä muistella. Minusta ovat muutkin joskus erehtyneet.
Minulla on paha vika; esiinnyn aina liian varmana ikääni nähden.
— Elkää sanoko sitä viaksi! ehätti ukko Baronin. — Se on teidän menestyksenne salaisuus. Te olette suora ja väkevä mies, teille sopii varma esiintyminen. Te masennatte jo sillä puolet vastuksista, te selvisitte siitäkin urakasta loistavasti. Se oli kehno urakka, minä tiedän sen, mutta te selvisitte!
Hän purskahti yht'äkkiä nauruun.
— Hahhah muistattekos! huudahti hän. — Muistattekos, miten löitte minut hämmästyksellä, kun ilmestyitte ensi kerran konttoriin ja ilmotitte puiden olevan Kontupohjan lahdessa. En sitä unohda ikinäni!
Baronin nousi, taputti Ali Martikaista olalle ja hoki lämmenneenä:
— Teillä on Herkuleen hartiat ja te olette koko mies Herkules ruumiiltanne ja sielultanne. Aunus käy kerran vielä teille liian ahtaaksi, te kuulutte muuanne, suuremmille markkinoille!
Ukko Baronin kohotti maljan niille suuremmille markkinoille. Marfa Petrovna yhtyi maljaan lämpimästi myhäillen, samoin Maria. Sofia yhtyi siihen suurella melulla.
Baronin oli nyt saanut puhua tarpeekseen, hän hiukan hengähti. Nokkelasti Sofia käytti tilaisuutta, sieppasi Ali Martikaisen mukaansa ja alkoi näytellä hänelle isänsä ulkomailta ja Pietarista keräämiä harvinaisuuksia, joihin ukko Baroninilla oli erikoinen vetovoima. Pian tuli Mariakin perästä ja vilkastui huomattavasti, kun piti selitellä, mistä mikin esine oli peräisin ja miten ukko oli sen käsiinsä saanut. Maria muisti kaikki tarkalleen, Sofia sitävastoin usein sotkeutui selityksissään ja lasketteli puuta heinää, niinkuin Maria säyseästi naurahtaen huomautti.
Kun kaikki harvinaisuudet oli näytetty, istua riepsahti Sofia pianon ääreen ja komensi sisarensa laulamaan. Hän itse ilmotti säestävänsä ja alkoi muitta mutkitta selailla nuottivihkoa. Maria hiukan esteli, mutta taipui lopulta.
Marian ääni ei ollut varsin voimakas, mutta pehmeä ja kaunis. Hän lauloi aluksi aunukselaisia kansanlauluja, joiden surunvoittoiseen sävyyn hänen äänensä oli kuin vartavasten luotu.
Ali Martikainen rakasti intohimoisesti musiikkia ja hän kuunteli henkeään pidättäen. Kaikki Marian esittämät laulut olivat hänelle vanhastaan tuttuja, niitä lauletaan myös Suomen puolella rajaa. Mutta Ali Martikainen ei muistanut juuri milloinkaan kuulleensa niitä niin hyvin laulettavan.
Sofia vilkaisi välistä Ali Martikaiseen ja hymyili, mutta sitten hän äkkiä taas muuttui vakavaksi ja alkoi panna parastaan, kun huomasi millä hartaudella Ali Martikainen kuunteli heidän esitystään.
Vähitellen alkoi tulla venäläisiäkin lauluja aunukselaisten lomassa. Tytöt lämpenivät lämpenemistään. Myös ukko Baronin pysyi aivan hiljaa, näytti kuin olisi hän kulkenut toisissa maailmoissa, joiden tanhuvilla ei ollut mitään tietoa Aunuksen mailla ja vesillä vilisevistä huijareista ja paatuneista keinottelijoista.
Oli jo myöhänlainen, kun Ali Martikainen alkoi tehdä lähtöä. Silloin ukko Baronin muisti äkkiä hyvin tähdellisen asian, niinkuin hän vakuutti.
— Minulla on teille terveiset, Ali Pavlovitsh, ilmotti hän. — Teidän pitää kaikin mokomin käydä vierailulla valtioneuvos Loginovin luona, he odottavat hartaasti.
Ali Martikainen hämmästyi. Hän ei ollut kuullut edes puhuttavan sennimellisestä perheestä. Hän oli saanut joukottain kutsuja, mutta mitään Loginovia hän ei niiden joukossa muistanut olevan.
Baronin ehätti selittämään:
— Katsokaas, se on läänin metsäherra, ja siksi kuuluu oikeastaan asiaan, että urakoitsijat käyvät heillä noin kohteliaisuuden vuoksi. Vanhemmat urakoitsijat eivät sitä koskaan laiminlyö, ja juoksevat siellä nuoremmatkin. Sattuu näet siellä saloilla kaikenlaisiin selkkauksiin niiden pikku herrojen kera, silloin on hyvä vedota itsensä valtioneuvos Loginovin tuttavuuteen ja suosioon.
— Tai Olga Nikolajevnan tuttavuuteen ja suosioon, pisti Sofia ilkamoiden väliin.
— Oletkos siinä sotkematta! torui ukko Baronin. — Saatat toisen ihan ymmälle.
— Mitäs sotkemista se on? intti Sofia loukkaantuneen näköisenä.
— Tietäväthän kaikki, ettei se ukko Loginov ole mitään. Olga
Nikolajevnastahan kaikki riippuu, niin tuttavuus ja suosio kuin muukin.
— Niin no, myönsi ukko Baronin, onhan se oikeastaan niin. Totta on, että Olga Nikolajevna hoitelee niin sanoaksemme sen edustavan puolen virasta. Hän on semmoinen piireissä liikkuva nainen, kaunis, yritteliäs ja ennättää joka paikkaan. Mies on hyvänahkainen, mutta vähän kykenemätön aisoissa olemaan. Siksi se Olga Nikolajevna touhuaa ja siksi ne vierailutkin ovat paikallaan. Nainen, nähkääs, on semmoinen.
— Ovat kuulleet kai teistä puhuttavan ja tahtovat tehdä tuttavuutta, sanoi Sofia vallattomasti.
Ali Martikainen naurahti väkinäisesti ja arveli:
— Pitänee sitten mennä, vaikka oudolta minusta tuntuu.
— Ei siinä mitään outoa ole! huudahti Baronin innostuneena. — Tapa on meillä semmoinen, ja mihinkäs siitä pääset. Mene mukana vain!
Tytöt yhtyivät isänsä kehotteluihin, neuvoen jo huomenna menemään, muuten Olga Nikolajevna voisi panna pahakseen.
Sofia katseli tätä sanoessaan Ali Martikaiseen omituinen veitikka silmännurkassa. Hän näytti tahtovan sanoa:
— Varo vain, ettet juokse siellä vielä kehottamatta!
Ali Martikainen ajatteli mennessään:
— Hiton Loginovit, pilasivat koko illan tunnelman!
Mutta sitten hän muisti Sofian ilkamoivan katseen ja tuli uteliaaksi.
Hän päätti mennä.