XVI.
Seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen oli Jacques aikonut lähteä pois, mutta kuitenkin jäänyt Hänelle täällä uskottu työ oli mieluisempaa kuin mikään, jota hän tätä ennen oli tehnyt, ja myönnettävä on, että hänestä olisi tuntunut sangen karvaalta lähteä täältä pois. Sittemmin ei ollut mitään erinomaista tapahtunut, ja Jaeques'in mielestä rupesi tuo tapaus jo tuntumaan melkein unelmalta. Yksi pitkä työpäivä kului toisensa perästä, tuomatta muassansa mitään uutta; mutta hänessä oli ikäänkuin salainen toivo, joka ennusti ennemmin tai myöhemmin koittavan päivän valoa.
Se puoli linnaa, jolla hänellä oli työtä, pidettiin kylmillänsä, ja sieltä oli näköala eräälle penkereelle, jolla ei juuri usein kukaan käynyt. Erään oven läpi, jota joskus avattiin, hän väliin kuuli joitakuita sointuvia säveleitä taikka, jonkun heleän, kerkeän liverryksen pianolla… Siinä kaikki mitä hän sai tietää Genevièven elämästä, joka eli niin lähellä häntä… ja kuitenkin niin kaukana.
Kuinka suloiseksi ja hauskaksi hän mielessään kuvaili tuommoista hienon naisen elämää… Askaroida aamusta iltaan saakka ainoastaan hauskoissa ja vaihtelevaisissa toimissa, tarvitsematta nähdä eli koskea muuta kuin semmoisia esineitä, jotka tuntuivat miellyttäviltä ja olivat kauniita, niinkuin esim. hienoja ja pehmeitä vaatteita, kristalli-eepenholtsi-pianon norsunluisia koskettimia sekä sitte huolettomasti vaipua johonkuhun mukavaan nojatuoliin istumaan… ja lukea… ennen kaikkea lukea… ei vaan yhden sou'n sanomalehteä taikka joitakuita kellastuneita ja tahrattuja kirjoja, ostettuja viidelläkymmenellä centime'llä jostakin kirjanäyttelöstä, vaan noita kauniisti sidottuja nidoksia, joita hän oli sattunut linnan kirjastossa näkemään, kun siellä oli ollut erästä liistettä korjaamassa, noita kirjoja, jotka varmaan sisälsivät ihmishengen rikkaimpia tuotteita; iltapäivällä lähteä kävelemään penkereelle taikka puistoon, korkeain puitten varjoon… tuommoiseksi hän itsekseen kuvaili Genevièven oloa ja elämää. Eikä mikään halpamielinen tunne pimittänyt noita kuvaelmia, jotka hänen silmissänsä olivat aivan todenperäisiä. Jacques ajatteli noita onnellisia, joita sallimus oli asettanut siilien tilaan, että saivat antautua tiedollisiin harrastuksiin; hän ajatteli niitä kadehtien, niinkuin me taivaan asukkaita ajattelemme, mutta ilman vihaa ja katkeruutta.
Kylässä häntä nimitettiin "Pariisilaiseksi", koska hänen kasvonsa muka olivat toveriensa kasvoja hienommat ja hänen käytöksensä sievempi. Eivät ihmiset ylimalkaan suuresti hänestä pitäneet. Heidän mielestään hän oli ylpeä sekä ijäkseen liiaksi totinen… mutta naisia hän miellytti: "Hänellä on suru sydämessä", he sanoivat, ja moni tyttö olisi mielellänsä häntä lohdutellut; mutta Jacquesin käytös ei millään muotoa heitä siihen kehoittanut. Ne, jotka onneansa koettaakseen olivat ruvenneet hänen edessänsä keikailemaan, eivät saaneet mitään vaivoistansa, ja alkoivat sitte hänen suhteensa olla yhtä mieltä miesten kanssa.
Hänellä oli työnsä linnassa ja yksinäiset kävelynsä, eikä hän muuta pyytänytkään. Aamuisin päivän koitosta saakka ja illoin auringon laskettua hän kuljeskeli pitkin kukkivia pensasaitoja tai viljamaita, joita unikukat ja sinikaunot jo alkoivat kirjota, mutta aina hän pysyi niin kaukana rouva de Préalin puistosta, kuin mahdollista. Seutu oli vaihtelevaista ja ihanaa. Vähän väliä oli aina pieni metsikkö, joka tuntui raittiilta ja viehättävältä, vaikk'ei se ollutkaan syvä eikä salaperäinen; ja korkeitten mäkien välitse, joilla ruohon seassa rehoitti kurjennokkia ja muita kukkasia, mutkaili pieniä polkuja. Siellä täällä kasvoi orjantappura-pensaita, joiden pitkät, notkeat oksat senkin seitsemällä eri tavalla kietoutuivat muiden lähellä kasvavien pensaitten lehväksiin, peittäen anteliaasti niitäkin kauniilla ja suloisilla kukillaan. Ihastuneena Jacques jäi näiden tuhlaajien ääreen seisomaan. Tämä ylenpalttisuus oli tarjona kaikille… kaikille, paitsi niille, jotka eivät milloinkaan pääse isojen kaupunkien polttavia ja jäykkiä muureja ulommaksi. Ja silloin, kun enää tuskin taisi eroittaa kukkasia muusta kuin hajusta, Jacques vaelsi niityillä, yhä ajatellen tuota ilmestystä, jonka hän tähtien himmeässä valossa oli nähnyt!
Ihmeellistä!… Ei Geneviève koskaan ennen, niinkuin nyt, ollut ajatellut tuota kulunutta aikaa, jonka muistot välimiten hänessä heräsivät, tuoden muassaan tuon oudon tunteen, joka väliin meissä nousee, kun olemme muinoin eläneet elämää, joka on ilman yhteyttä nykyisen elämämme kanssa.
Oli jotakin ilmassa, joka yhä toi noita muistoja hänen mieleensä. Ajatusten johto voipi olla uteliaan tutkinnon esineenä; mutta mielikuvitusten johtoa, joiden syy on meille tietämätöin ja sen vuoksi olematonkin, on vaikeampi selittää. Varmaa on, että, Jacquesin läsnäolo, josta hänellä ei ollut tietoakaan, vaikutti Genevièven mielikuvitukseen, taikka oikeammin hänen tunteisiinsa.
Rouva de Chabrandin sisarenpoika, herra de Rochebelle, sama mies, joka oli syyttänyt Jacquesia päihtyneeksi, ei enää lähtenyt linnasta, eikä Geneviève voinut olla huomaamatta, että sillä oli aikeita hänen suhteensa, ja että, rouva de Préal sekä hänen tätinsä kaikin tavoin antoivat hänelle kannatusta. Herra de Rochebelle inhoitti häntä mahdottomasti. Hän oli vähäpätöinen mies, jotenkin naurettava ja sangen tyytyväinen itseensä. Seura-ihmisen hienon kuoren alta Geneviève huomasi hänessä tuota raakuutta, josta rouva de Chabrand oli syyttänyt häntä itseään, hänen vielä lapsena ollessansa.
Tiina suvena rouva de Chabrand ynnä sisarensapojan kanssa oli tullut Roncevaliin tavallistaan aikaisemmin; hänellä oli jälkimäisen suhteen omat tuumansa, joiden onnelliseen päätökseen tarvittiin paljon aikaa.
Rouva de Préal ei näkynyt kummeksuvan eikä paheksuvan tuota herra de Rochebellin viipymistä, joka, näytti kestävän loppumattomiin. Vaikk'eivät he ensinkään olleet sukua, niin rouva de Préal kuitenkin kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut perheen jäsen, ja vähitellen hän itsekin anasti semmoisen oikeuksia, istui pianon viereen, kun Geneviève aamusilla salissa soitantoa harjoitteli ja seurasi häntä, kun hän meni puutarhaan kävelemään, sekä pysyi alati hänen läheisyydessään ja teki läsnäolonsa Genevièvelle sietämättömäksi taakaksi.
Geneviève oli ylen kaunis, voidakseen olla huomaamatta ihmisten ihailevia katseita ja sitä ihastusta, jota hän herätti; mutta ne haihtuvaiset tunteet, jotka hän oli herättänyt, eivät olleet paljoa häneen koskeneet, koska hänellä oli sydämessään ylevä rakkauden ihanne. Tosiaan, se oli synnynnäinen ihanne, joka oli alinomaisessa ristiriidassa kaikkien niiden periaatteiden kanssa, jotka hänen ympärillänsä vallitsivat, ja kaikkien niiden esimerkkien kanssa, joita hän näki silmäinsä edessä. Sen siveysopin mukaan, jota oli hänelle opetettu, nuoren tytön piti rakastaa ainoastansa sitä, jonka hänen perheensä hänelle valitsi, ja ottaa hänet vastaan, täydellisellä luottamuksella omaistensa viisauteen.
Muutamat hänen entisistä opinto-kumppaneistansa olivat jo naimisissa, ja heidän naimisensa oli yllämainitulla tavalla tapahtunut. Useimmille heistä mies oli jo ensikerralla esitetty suosittuna sulhasena; tytön tuli vaan äänettömyydellään vahvistaa tätä valintaa, ja tästä hetkestä alkaen, siihen saakka kuin he yhteistä elämää alottivat, ei kihlatuille annettu vähintäkään tilaisuutta oppia toinen toistansa tuntemaan. Päinvastoin heitä varjeltiin ja vartioittiin joka tavalla. Eräs nainen, rouva de Préalin tuttavista, oli vähän aikaa ennen tyttärensä naimista Genevièven läsnäollen sanonut:
— Voittehan arvata, hyvä rouva, että minulla on hätä jouduttaa hääpäivää. Tuntui todellakin ikävältä, kun täytyy noita nuoria vartioida.
Ihmetellen Geneviève oli kysynyt, minkätähden niitä täytyi vartioida, ja oli sitä äidiltänsäkin kysynyt, joka hiukan äkäisesti oli vastannut, että tapa oli semmoinen.
Heidän täytyy siis siihen päivään saakka, jolloin kaikki tulisi olemaan heillä yhteistä, heidän ajatuksensa, tahtonsa elonsa ja olonsa… siihen hetkeen saakka, jona kaksi tulevat yhdeksi, täytyy heidän tavan vuoksi pysyä aivan vieraina toisillensa, taikka ainakaan eivät muuta kuin seuraihmisinä pintapuolisesti saa oppia toinen toistansa tuntemaan.
Tuo tuntui Genevièvelle käsittämättömältä, ja hän päätti lujasti, ettei hän ainakaan menisi rakkaudetta naimisiin. Mutta mitä tuo rakkaus oikeastaan oli? Sitä pulmaa hän ei saanut selvitetyksi, ja kerran hän oli sitä kysynyt eräältä tytöltä, joka oli naimisiin menemäisillään. Tämä oli vastannut:
— Kun löytää miellyttävän kumppanin. Minun sulhaseni on minun mieleiseni, muutoin minä en olisikaan suostunut, mutta siinä tapauksessa minut olisi lähetetty takaisin luostariin. Koska tämäkään vastaus ei Genevièveä täydellisesti tyydyttänyt, hän taas kääntyi rouva de Préalin puoleen.
— Äiti, rakastitteko miestänne, kun naimisiin menitte?
Ja tämä vastasi yksitotisesti: — Minä rakastin häntä, niinkuin hyvin kasvatetun tytön tulee rakastaa. Se on, minä pidin häntä arvossa ja luotin siihen, että tulisin onnelliseksi hänen kanssansa.
Vieläkin pettymys… Genevièven täytyi siis itse hakea vastaus kysymykseensä.
Rouva de Préal ei aavistanut mitään toisen romantillisista ennakko-luuloista. Kuinka hän olisi osannut arvata, että semmoista löytyi hänen silmäinsä alla huolellisesti kasvatetussa nuoressa tytössä?
Kentiesi oli Genevièven ajatus rakkaudesta näin jaloa laatua sentähden, ettei hän ensinkään ollut lempikertomuksia lukenut. Hänen mielikuvituksensa, jolla itsessään oli kylliksi ravintoa, oli säilyttänyt tuon ihanan ja uskaliaan tuoreuden, jolle ei mikään tunnu mahdottomalta, ja jota ei mikään voi masentaa eikä hämmästyttää. Hänen nuoren elämänsä kokemukset eivät vielä olleet riistäneet tuon salapyhäisen kukkasen lehtiä, jota hän kätki sydämessänsä, tuon kukkasen, tuntemattomasta maailmasta, joka monessa sielussa lakastuu jo ennen puhkeamistansakin ja toisissa auringonvalon puutteesta ei milloinkaan pääse alkuunkaan.
Tähän aikaan, jolloin herra de Rochebelle alinomaa oleskeli salissa ja Geneviève siitä syystä karttoi sitä, tuli hän usein Felicien luokse, jota hän pienestä pitäin oli uskollisesti rakastanut. Felicie tiesikin paljoa enemmän hänen tunteistansa ja ajatuksistaan kuin rouva de Préal. Useinkin nämä Genevièven ilmoittamat salaisuudet sekä hänen eriskummaiset sielunliikkeensä surettivat Felicieä, joka oli rehellistä luonnetta, vaikka hänen ymmärryksensä oli jotensakin heikko. Kuitenkin hän rauhoittui, ajatellessaan, että Geneviève oli niin suoraa ja rakastavaista luontoa, ettei hänessä saattanut olla mitään moittimisen syytä. Ja vaikka Felicie'inkin oli tarttunut vähän, ylhäisen maailman ennakkoluuloista, niin hän kuitenkin syntyänsä oli alhaista säätyä, jossa tavallisesti peräti vastakkaista mieltä ollaan. Hän oli rahvaan tytär ja Genevièven mielihalut löysivät aina hänessä vastinetta, silloinkin, kun hän koki niitä vastustaa.
Erään kuuman heinäkuun päivän iltapuoleen, kun Jacques, jolla isossa salissa oli sangen tarkka työ toimitettavana, oli lähestynyt akkunaa, voidakseen paremmin nähdä, kuuli hän puhetta eräältä penkiltä, joka oli kiinnitetty seinää vastaan, siinä osassa puutarhaa, joka erittäin oli määrätty palvelijoita varten. Toinen näistä äänistä oli nuori sekä heleä, ja sen Jacques jo ennenkin kerran oli kuullut; toinen oli matalampi eikä niin raitis, ja kuului ikäänkuin pelon tukahuttamalta.
Jott'ei mitään kuulisi, olisi Jacques ollut velvollinen menemään edemmäksi akkunasta, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja sitä paitsi ei nuorempi noista puhujista millään muotoa koettanut ääntänsä hillitä, epäilemättä hänellä ei ollut mitään salattavaa, koska noin vapaasti ja huolettomasti puhui.
— Felicie, sanoi hän, minun on niin ikävä salissa, sen vuoksi tulen sinun kanssasi hauskoista asioista haastelemaan.
— Mutta neiti, minusta näkyy…
— En minä viitsi tuota neitiä kuulla. Edes hetken aikaa tahtoisin olla sinun pikku Genevièvesi, niinkuin sinäkin olet minua vanha Felicieni, joka muinoin minua lohdutit, kun minut oli tänne tuotu, ja minä niin katkerasti itkin. Sinä kyllä vielä sen muistat, vaikka et koskaan siitä puhu. Onpa ihmeellistä, mutta väliin tuo kaikki muistuu mieleeni, ikäänkuin olisi se eilen tapahtunut, ja minun tekee mieleni sanoa, niinkuin silloinkin: "Minä tahdon nähdä Sakkiani!"
— Oi, neiti kulta, sanoi Felicie kauhistuen, minä olisin tehnyt viisaammin, jos olisin ollut tuota kertomatta… Jos rouva kuulisi…
— Vaikka et olisikaan sitä kertonut, niin se kuitenkin olisi muistunut mieleeni. Kumma kyllä, mutta joku aika sitte, olen taas ruvennut sitä muistelemaan, ja alinomaa minä sitä ajattelen. Näetkös, Felicie, minä luulen, että sydämeni on jäänyt heille.
Kenelle, neiti?
— Heille, jotka ensiksi minua rakastivat, kun viheliäisyydessänsä ottivat minut turviinsa, jakaen minulle köyhyydestänsä… Minä rakastan heitä… En tiedä, mitä antaisinkaan, saadakseni heitä vielä nähdä.
— Oi, neiti, mitähän rouva sanoisikaan, jos teitä kuulisi?…
— Enhän minä tahtoisi hänelle murhetta saattaa, hänelle, joka on ollut niin hyvä minulle… Mutta, näetkös, Felicie, minä en ole onnellinen…
— Miksi ette ole?
— Kun tahtovat minua naittaa…
— No, sen äkkäämiseen ei paljon älyä tarvita… mutta luulisihan tuon hauskaa olevan. Pitäisipä olla nuoren neidin mieleen, kun seitsemäntoista vuotiaana jo kositaan.
— Olisiko sinullekin mieleen, Felicie, jos minä ottaisin hänet?
— Jos rouva on hänet valinnut, niin hän kaiketikin on kelpo mies.
— Nytpä et sano, mitä ajattelet, Felicie. Sinä tiedät yhtähyvin kuin minäkin, että herra de Rochebelle on turhamielinen ja rakastaa vaan omaa itseänsä.
— Minä en häntä niin likeltä näe, että voisin häntä arvostella, vastasi Felicie varovasti.
— Rohkaisepa mieltäsi ja sano suoraan, että päinvastoin ajattelet…
Geneviève tarttui molemmin käsin vanhan hoitajansa päähän, ja katsoi häntä nauraen silmiin.
— Sinä et rohkene sitä tehdä. Tätini Chabrand on pannut sen päähänsä; mutta jos tuo hänen kelpo sisarensa poika tulee sitä minulta kysymään, niin vastaan hänelle; ei, ei, ja sata kertaa ei. En minä milloinkaan ota miestä, jota en voi rakastaa, sen kyllä tiedät, ja oikeastaan sinä oletkin minun kanssani samaa mieltä, vaikka olet ajattelevinasi niinkuin nuo toiset. Vaan koska sinulla ei ole sen parempaa minulle sanomista, niin minä menen huoneeseni.
Ja antaen Felicielle suuta, hän nauraen juoksi tiehensä.