XIV.
Toukokuu oli tullut kauniine kukkineen. Geneviève oli muuttanut maalle, josta hän joka viikko lähetti Célinelle koppasen lemmikkejä tahi kieloja sekä lempeän ja iloisen kirjeen, joka vielä enemmän kuin aurinko, loi ilonsäteitä tämän pieneen, yksinäiseen huoneesen. Céline luki yhä uudelleen noita kirjeitä, joista jokainen sana juurtui hänen sydämeensä. Näitä lukeissansa hän ei muistanut ainoastaan Genevièveä itseä, joka aina toi iloa ja lämpöä muassansa, oli hän sitten lähellä tai kaukana, vaan hän muisti maaseutuakin, sen viheriäisiä pensaita ja lehdikkoja, sen tuoksuvia kukkasia, joita saapi mielensä mukaan poimia. Kaikkea tuota hän oli näkevinään noiden muutamien elävien sanain välistä; ja hengittäessään tuossa paratiisissa kasvaneiden, vaikka jo hiukan lakastuneiden, kukkasten tuoksua, hänen ajatuksensa vaipuivat noihin rakkaihin esineihin, joita hän ei milloinkaan silmin saisi katsella. Eikä ainoakaan kateellinen tai kapinallinen tunne häirinnyt tätä hänen suloista uneksimistansa: semmoinen vaiva oli Célinelle tuntematon. Rakastaa, uneksia, se hänen elämänsä.
Joka aamu hän vielä nousi ja asettui tavalliselle paikalleen pienen työpöytänsä ääreen, mutta pian voimat häneltä puuttuivat, ja hänen täytyi käydä istumaan isän nojatuoliin, joka jonkummoisen salaisen sopimuksen kautta oli tullut hänen omaksensa. Siinä hän istui päiväkaudet, katsellen taivasta, joko se oli selkeä tai pilvinen, ja kuunnellen lintusia, jotka lauloivat tuossa ainoassa puussa, jota hänen sopi nähdä. Se kasvoi vastapäätä hänen akkunaansa olevassa pienessä puutarhassa: se oli aprikka-puu, ja hän oli nähnyt sen peittyneenä ensiksi kukkasilla ja sitten viheliäisillä lehdillä. Se oli hänelle ainoana keväimen osoitteena.
Rouva Gregoire ei nyt enää torunut, eikä edes nyt enää esitellyt itseänsä esikuvaksi. Hän oli vihdoin viimeinkin tullut huomaamaan, että Célinen tauti olikin jotain muuta, kuin paljasta rohkeuden puutetta.
Heidän viimeisen puhelunsa jälkeen oli Jacques monta kertaa käynyt heillä, mutta hän oli aina karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa. Hän toi hänelle kukkia, hän puhutteli häntä lempeästi, ja hänen käyntinsä olivat Célinelle viikon valoisimmat hetket: mutta hän huomasi, että Jacques oli entistänsä vielä murheellisempi ja arvasi, että hänessä oli alituinen ja kova taistelu, kun hänellä oli palava halu nähdä Genevièveä, eikä hänen kaiheksuva ylpeytensä olisi sitä sallinut. Céline ei voinut häntä oikein ymmärtää. Tämän miehen sydän, joka oli hänen omaa sydäntänsä sekä ahtaampi että vaativaisempi, oli hänelle salaisuus. Célinen silmissä oli Geneviève kaiken kauneuden ja hyvyyden perikuva, ja hänestä oli jo onni saada häntä, vaikka kaukaakin katsella toivottava. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Genevièven jalossa sydämessä olisi tilaa millekään ylenkatseen eli tyhmän turhamaisuuden tunteelle, mutta hän ei uskaltanut puhua hänestä Jacquesille, koska tämä oli kieltänyt häntä puhumasta.
Célinen hellälle sydämelle se tuotti alituista suloa, kun vaan sai nähdä rakastettunsa, eikä hän sen enempää pyytänytkään. Kuitenkin hän aina joka kerta, kun Jacques oli heillä käynyt, makasi koko yön kuumeessa, saamatta unta, ja seuraavana päivänä hänen poskensa olivat vielä painuneempia ja silmänsä ympärystät vielä mustempia kuin ennen. Jacquesin surumielisyys häntä ahdisti.
Yhtenä ehtoona tämä tuli Lebeaulle ilmoittamaan, että hänen teettäjänsä aikoi viedä hänet maalle muutamaksi viikoksi. Eräässä hovissa oli nimittäin muutamia vaikeita korjauksia tehtävänä, joita varten tarvittiin taiteellisesti oppinutta työntekijää, ja Jacques, jota pidettiin pätevimpänä, joukossa, oli siihen toimeen määrätty. Jo ensi sunnuntaina hänen tulisi lähteä.
— Toivotan teille onnea, sanoi hänen vanha toverinsa: te, joka kaikkea kaunista rakastatte, saatte nyt nauttia luonnon ihanuutta. Kuinka kauas teitä lähetetäänkään?
— Sitä en tiedä. Teettäjä tosin sanoi sen minulle, vaan nimi on mennyt mielestäni. Minä vaan tiedän, että se on jossakin Oise'n piirikunnassa.
No, toivotan paljon hauskuutta. Kotiin palattuanne, te tietysti tulette itseänne näyttämään?
— Minä tuon teille sieltä kukkia, sanoi Jacques Célinelle, joka hymyili surullisesti, kun ajatteli, ettei hän kai silloin enää olisi hengissäkään. Hän ojensi Jacquesille pientä, polttavaa kättänsä, ja hänen mentyään tuntui tytöstä, ikäänkuin kaikki elämän sulo ja ihanuus olisi hänen kanssansa kadonnut. Tästäpuoleen tulisivat viikot kulumaan, tuomatta mitään iloa muassaan, eikä toinen hitaasti kuluva päivä olisi toistansa valoisampi. Ei mitään suloista ja levotonta odottamista nyt enään, vaan ei myöskään katkeraa pettymystä, ei mitään muuta, kuin rasittavaa yksitoikkoisuutta ikävästä aamusta unettomaan yöhön saakka.
Hän kauhistui tuota harmaansekaista, synkkää tulevaisuutta, mutta kun hän kerran oli ruvennut sitä silmiin katselemaan, niin se tuotti hänelle suurta lepoa. Tässä maailmassa hänellä ei enää ollut mitään onnea odotettavana, hän loi silmänsä taivaasen päin. Ainoastansa sieltä voisi hänelle vuotaa iloa ja valoa.
Célinellä oli vanha kirja, joka yksinäisinä hetkinä uskollisesti oli pitänyt hänelle seuraa, ja jonka lämmin hartaus oli syvästi vaikuttanut hänen sieluunsa, riistämättä häneltä kumminkaan hänen inhimillistä rakkauttansa. Hän avasi kirjan, joka oli "Jesuksen Kristuksen seuraamus", ja luki siitä näinä sanat: "Onnellinen se sielu, joka sydämessänsä kuulee Herransa puhetta, ja joka hänen suustansa saa lohdutuksen sanoja kuulla. Onnelliset ne korvat, jotka aina ovat alttiit vastaanottamaan tätä jumalallista puhallusta ja pysyvät kuuroina tämän maailman töminälle. Onnelliset, ja vielä sanon, onnelliset ne korvat, jotka kuulevat totuuden opetuksia sydämessänsä, eivätkä kuuntele ulkoapäin kaikuvia ääniä."
Sunnuntai-aamuna lähti Jacques matkalle teettäjänsä sekä rakennusmestarin, jonka tuli työtä johtaa, ja muutamien muiden työmiesten seurassa. Ensimäisen kerran hän nyt matkusti näin kauas Parisin tienoilta. Vaunujen liikunto, toukokuun raitis vihanta, joka loi hiukan runollisuudestaan yksitoikkoisille rautatien vierille saakka, hänen silmäinsä ohitse vilahtelevat, ihanat seudut, jotka johtivat hänen mieleensä muinoin, tuttuja metsiä, — kaikki nuo suloiset ja ilahuttavat esineet laajensivat hänen sydäntänsä, pakottaen häntä unhottamaan omaa itseänsä ja ottamaan osaa yleiseen iloon. Hän ihmetteli, kun tunsi sydämensä näin keveäksi, että tuskinpa enää olisi voinut sitä omaksensa tunteakaan.
Eräällä asemalla, jolla juna muutamaksi minutiksi seisahtui, kuuli hän rakentajan puhelevan teettäjän kanssa.
— Suuri osa Roncevalin linnasta on korjattava, sanoi rakentaja; mutta tärkein tehtävä kuitenkin on vanhojen puukoristeiden ja vanhanaikaisten, eriskummaisten kuvaveistoksien parantaminen, joita omistaja kuuluu erittäin suuressa arvossa pitävän. Luultavasti tulee tuo työ kestämään kauemmin, kuin voisi luullakaan, sillä rouva de Préal kaiketikin tahtoo täydellistä korjaamista, kun kerran asiaan ryhdytään.
Tätä nimeä kuullessansa, kavahti Jacques niin rajusti, että rakentaja kummastellen häntä katseli; mutta samassa hän jo sai itsensä hillityksi. Eikö toistakin sen nimistä ihmistä voisi maailmassa löytyä?… Ja vaikka se olisikin hän?… No niin, sanoi hän itsekseen, nojaten soppeensa kolmannen luokan vaunuissa, joihin hän matkatoveriensa seurassa äsken oli astunut, — vaikkapa se olisikin hän, niin mitäpä siitä? Ei hänen tyttärensä saa tietää, että minua siellä onkaan, ja jos hän vaikka jonakin päivänä minut kohtaisi, ei hän vannaankaan edes kysyisi minun nimeäni. Mikäpä minä hänen silmissään olisin? Valkeamekkoinen työmies vaan, joka en nuhtelematta saisi häntä tervehtiäkään. Minä en pyytänyt häntä nähdä; nyt näkyy olevan niin sallittuna… sen vuoksi kai, että tuo muisto joka myrkyttää minun elämäni, tulisi perin juurin hävitetyksi. Kun olen nähnyt kevätruusuni hänen uudessa haahmossaan, rikkaana, ja korskeana vallasnaisena, niin ehkä voin unhottaa, että häntä toisessa muodossa on ollut olemassakaan. Geneviève de Préal on silloin kuolettanut Geneviève Olivierin.
Rikas ja korskea vallasnainen… Ei Céline toki ollut häntä siksi huomannut; mutta Céline olikin niin hyvä, niin lempeä… hänen, ei ollut rahtuakaan ylpeyttä, tuossa kivulloisessa tyttö-raukassa… hänelle vaan oli mieliksi, kun joku häntä suojeli, ja kentiesi hän myös oli sallinut rikkauden ja komeuden lumota itsensä.
Oi, kuinka väärin Jacques arvosteli tätä hellää, syvää sydäntä. Senpä vuoksi juuri, että Geneviève oli pysynyt muuttumattomana, ja ettei mikään ollut voinut pilata hänen jaloa luontoansa, oli Céline suonut hänellekin sijaa sydämessänsä Jacquesin rinnalla.
Iltapäivällä matkustavaiset saapuivat pieneen kyläravintolaan, jossa rouva de Préal heitä varten oli tilannut makuusijoja, ja joissa heidän oli määrä käydä syömässä. Itsekseen Jacques ehtimiseen vakuutti olevansa levollinen; hän ei toivonut mitään, eikä mitään pelännyt. Hän päätti myöskin olla itseänsä ilmoittamatta, vaikka hän jonkun ihmeen kautta saisikin siihen tilaisuutta.
Kuitenkaan hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Mutta sillä välin, kuin hän näin luuli olevansa ihan tyven, niin odotuksen kuume häntä värisytti.
Vihdoin tuli aamu, ja sen ensimäinen hämärä valo teki hänet rauhallisemmaksi; kun hän oli pukeutunut työmekkoonsa, palasi hänen ylpeytensäkin sekä ennakkoluulonsa, ja yhtä tyynen näköisenä kuin hänen toverinsakin, hän vakavin askelin läksi linnaa kohti astumaan.
Aamupäivällä tuli rouva de Préal tarkastelemaan työtä, jota tuskin oli aljettu; Jacques seisoi koko ajan selin häneen, hän oli muka olevinaan työnsä toimessa vaan. Kaikki nuo vuodet, jotka olivat kuluneet siitä, kun Geneviève myytiin, eivät olleet millään lailla helpottaneet hänen tunteitansa tämän "kaupanteon" suhteen. Koska hän ei enää saattanut äiti-vainajatansa siitä vihata, niin sen sijaan oli hän kääntänyt sydämensä luukun tuota rikasta naista kohtaan, joka oli luullut voivansa rahalla maksaa semmoista aarretta, ja vielä päälliseksi pannut sen ehdoksi, että lapsen pitäisi unhottaa ne, jotka olivat sitä pienenä holhoneet ja ikäänkuin silmäteräänsä rakastaneet, silloin, kun ei kukaan muu vielä ollut siitä huolinut.
Kuullessaan sen naisen ääntä, joka kutsui itseänsä Genevièven äidiksi, tuota kuivaa ja hiukan kimakkaa ääntä, jota heti huomasi rikkaan naisen ääneksi, joka siihen oli tottunut, että kaikki häntä kuuntelivat ja tottelivat, Jacques tunsi salaisen vihan kouristavan sydäntänsä. Hänen mieleensä muistui Madeleine Olivierin heleä ja suloinen, ääni. Kumpaisen kaltainen oli Geneviève de Préalin ääni?
Kun rouva de Préal meni, seurasi Jacques häntä silmillään. Hänen yllänsä oli punainen silkkihame, joka mahtavasti laahasi maata niinen perässään. Jacques muisti riikin-kukkoa, joka aamulla, hänen tullessaan, linnan penkereellä, auringonpaisteessa, oli pyrstöänsä levitellyt ja äreästi kirkaisten ottanut häntä vastaan. Hänen sydämensä oli niin täynnä katkeruutta, että kaikki näytti rumalta ja inhottavalta hänen silmiinsä. Aikaa voittaen herätti kuitenkin työ, tuo paras rauhanrakentaja, hänen paremman luontonsa, jälleen henkiin. Hän alkoi ihaella noita kuluneen aikakauden veistoksia, joita hänen tuli saattaa entiseen kauneuteensa.
Työnteko ja ihaileminen, nehän kaksi ihmistä jalostuttavat.