XV
Kaupunki oli kovasti kuohuksissaan.
Schornista, tähän asti niin nuhteettomasta, niin arvossa pidetystä Schornista, oli tullut varas. Kuka olisi sitä kuunaan ajatellut, kuka olisi yleensä uskaltanut, huolimatta kaikista juoruista, jotka jo kuukausia olivat kierrelleet huonosta taloudesta nuoren mestarin talossa, epäillä kuunaan hänen persoonallista rehellisyyttään.
Ja kuitenkin oli hän varas, todellinen varas. Hänethän oli pidätetty, setelit oli löydetty häneltä.
Lisäksi tulivat ne tosiasiat, että hän vielä pari päivää aikaisemmin oli tarvinnut rahaa, kuten sanottiin, maksaakseen vekselin, joka oli varkauspäivänä lankeava, mutta ettei hän ollut voinut saada niin paljoa kuin sillä hetkellä tarvitsi. Tämä kaikki kulki väestön kesken suusta suuhun ja leimasi hänet satunnaiseksi varkaaksi, sillä suurilla joukoilla on tällaisissa oloissa tapana hörhistää korviaan, ymmärtää kaikki väärin, mutta itserakkaudessaan lisätä yhä enemmän huhuun, kunnes vihdoin alkuperäinen kirppu on onnellisesti kasvanut elefantiksi.
Mutta kuinka olisi Schorniin nähden voinut toisin ollakaan.
Oi, nämä viisaat, he olivat kaiken tienneet edeltäpäin!
Tämä oli seuraus kommunistisesta yhteiselämästä. Siitä ei voinut tulla mitään hyvää, kun mies sallii, että hänen vaimonsa hänen omien silmiensä edessä — sen täytyy kaiken viedä perikatoon. Sanaa "kommunistinen talous" käytettiin nyt jokaisessa tilaisuudessa, milloin vain Schornin nimeä mainittiin.
"Pidä kaikki kunnossa", oli Schorn sanonut toverilleen, kun hänet vangittiin, ja Rassmann tiesi menetellä sen mukaan.
Rouva Schorn oli jälleen toipunut ja istui ylhäällä etuhuoneessa muutamalla nojatuolilla; molemmilla puolillaan lapset, jotka eivät voineet lakata itkemästä.
"Mitä tästä tulee, Gustav?" sanoi Hanna, "Olen niin heikko, että voin tuskin pysyä pystyssä. Ymmärrykseni pysähtyy, kun koetan ajatella, että mieheni tosiaankin — mutta ei, ei, niin ei voi olla — hänen viattomuutensa täytyy tulla selville."
Rassmann koetti lohduttaa, sitte sanoi hän:
"Hanna, te tiedätte, että olen ystävänne, miehenne on poissaolonsa ajaksi jättänyt kaiken minun käsiini. Meidän täytyy sentähden olla avomieliset. Ihminen on ikuinen arvoitus. Emme tiedä, mitä miehenne sielussa on tapahtunut. Puhutaan yleensä, että Vilhelmillä oli tänään joku vekseli lunastettavana, ja niin tosiaankin on, hän on sen minulle sanonut. Kahden aikaan piti hänen maksaa suurempi summa Samuel Hirschille alhaalla torin varrella. Velka täytyy meidän suorittaa tai ainakin saada aikaan joku sopimus. Tiedättekö, onko vielä rahaa kassassa?"
Rouva Schorn ojensi hänelle heti avaimen.
"Tässä katsokaa — luulen, että siellä on vielä kaksisataa taalaria. Jollei muu auta, otamme viimeisetkin — maksakaa te. On vielä joukko laskuja perittävänä, niistä saamme taas pian rahaa."
Rassmann tarttui avaimeen, jonka saamista haltuunsa hän jo oli odottanut, ja viimeinenkin pula oli voitettu, ilman että hänen arvonsa oli siitä kärsinyt. Kun herra Samuel Hirsch täsmälleen kahden aikaan, aavistamatta vielä Schornin vangitsemisesta, saapui esittämään vekseliään, sai hän rahansa penniä myöten.
Miten syvän kumarruksen hän tekikään!
"Jos milloin joudutte pulaan, herra Rassmann —"
Agitaattori välitti hänestä viisi. Hän saattoi nyt maksaa samalla mitalla, sillä hänellä oli nyt kädessään valtikka, jota hän oli niin monina unettomina öinä kaihonnut.
Kaksi viikkoa oli kulunut Schornin vangitsemisen jälkeen. Tutkinto oli toimitettu ilman että mitään vapauttavaa esiintyi hänen hyväkseen. Kaikki puhui häntä vastaan: hänen olonsa yksin huoneustossa, hänen paikantuntemuksensa, se tosiasia, että tarvitsi rahaa ja ennen kaikkea se seikka, että rahat oli löydetty häneltä. Piirioikeuden yleinen syyttäjä antoi julkisen kehotuksen henkilöille, jotka tiesivät jotakin asiaan, ja muutamia kaupungin asukkaita ilmottautuikin. Ilmottautui Schornin kelpo kilpailija, jolta tämä oli pyytänyt kuuttasataa taalaria. Hän kertoi siitä tuiki tarkkaan, ja arveli (haluten näytellä jutussa pääosaa), että Schorn oli ollut hirveän kiihottunut, ja oli tehnyt häneen sen vaikutuksen kuin täytyisi hänen joutua epätoivoon, jollei saisi rahoja.
Sitte tuli Schornin liikeystävä Pitkäkadulta, hän, jolta Schorn oli saanut rahat vekseliä vastaan. Mutta ainoastaan viisisataa taalaria. Hän tarvitsi siis vielä varmaan sata taalaria.
Schorn kielsi kaiken.
"Olen viaton, niin totta kuin Jumala sen tietää", sanoi hän yhä ja niin pyhällä vakavuudella, että jokainen, joka nämä sanat kuuli, läksi sieltä järkytettynä ja uskoi häneen.
Häneltä kysyttiin, mitä hän sitten oli tehnyt saamillaan rahoilla, hänen oli näytettävä, kenelle hänellä oli vekselivelka maksettavana. Schorn vaikeni, hänen täytyi vaieta. Pettäisikö hän oman puolueensa? Paljastaisiko hän Rassmannin sosiaalidemokraattiseksi agitaattoriksi? Oliko hänen sanottava, että viisisataa taalaria tarvittiin agitatsioonitarkotuksiin Rassmannin valtiopäivämiesvaalin hyväksi? Oliko hänen ja Rassmannin siten antauduttava alttiiksi poikkeuslaille ja kärsittävä sen määräämä rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Ei, ei, se ei käynyt. Itse olisi kyllä voinut rangaistuksen kärsiä, häntä ei olisi puolue kaivannut, mutta Rassmann, Rassmann olisi ollut puolueelta mennyt mies; aivan katsomatta siihen, että koko puolueen järjestö olisi mahdollisesti saanut tuntuvan iskun. Ei, vielä kerran ei, mieluummin oli pysyttävä vaiti tai jätettävä oikeus siihen uskoon, että hänellä oli tosiaankin ollut vekselisitoumuksia.
"Niin", sanoi hän sitte tutkintatuomarille, "se on totta, minulla on ollut ahdistavia vekselisitoumuksia, mutta minä en sano kenelle, ja vaikka kiduttaisitte minua, herra tuomari, en sano sittekään. Mutta minä vannon Jumalan vanhurskauden nimessä — en ole varas."
Tuomari pudisti päätänsä. Hänen kävi sääliksi, mutta hän ei päässyt tästä miehestä selville. Sitte kysyi hän Schornilta kadonnutta avainta, sama vastaus kuin ennenkin!
Sitte ilmottautui eräänä päivänä muuan peltomies, tuoden mukanaan jo puoleksi ruostuneen avaimen, se tunnettiin Ehlertin omaisuudeksi. Mies oli sen löytänyt pellolta Schornin puutarhan takaa.
Mestari oli sen siis heittänyt sinne — kentiesi puutarhansa aidan ylitse? Tämä oli viimeinen todistus, joka sulki ketjun Schornin ympärille. Nyt ei käynyt enää kieltäminen. "Niin paatunut ihminen", sanoivat rakkaat lähimmäiset. "Kuka olisi sitä uskonut, mutta tyynessä vedessä kalat kutevat."
Itse oikeus ja poliisi alkoivat nyt horjua mielipiteessään Schornin hyväksi, ja virkamiehet katsoivat häneen toisilla silmin kuin tähän asti. Jos hän olisi heti kaiken tunnustanut, olisivat tuominneet lempeämmin, mutta vetää heitä siten nenästä! Tämä ärsytti heitä.
Ja kuitenkin tunnettiin kaupungissa osanottoa Schornin kohtaloon ja uskottiin hänen viattomuuteensa. Eihän voitu vieläkään käsittää! Nähtiin yhä silmien edessä tämä aina ystävällinen, hyväntahtoinen mies sinisine esiliinoineen, joka ei voinut kärpäsellekään tehdä pahaa ja kymmenen kertaa mieluummin kärsi itse vahinkoa kuin teki kenellekään väärin, tai ketään vahingoitti.
"Oikeus kyllä huomaa hänen viattomuutensa, siitähän se lopulta riippuu", sanoivat uskovaiset ja rauhottuivat siihen.
Rassmannin oli muutamia kertoja sallittu puhutella Schornia vankilassa virkamiehen läsnäollessa. Luonnollisesti ei Rassmann sitä tehnyt mielellään, mutta hänen täytyi se tehdä, vanki oli häntä halunnut tavata. Hanna tahtoi myös nähdä miestään, mutta Rassmann osasi sen estää, sanoen: "Vilhelm käski sanoa nimenomaan, ettette tulisi — hänenhän täytyy kuitenkin muutamain päiväin kuluttua päästä vapaaksi".
Oi, hän oli lujasti vakuutettu, että toveri kyllä tuomittaisiin.
Muutaman kerran heidän keskustellessaan sai Schorn myös tilaisuuden kysyä hiljaa: "Kuinka on vaalisi laita?" — "Hyvin, hyvin, oivallisesti", vastasi Rassmann, "niin pian kuin olet vapaa, lähden matkalle. Kymmenen päivän kuluttua on ratkaisu. Minut on yksimielisesti asetettu ehdokkaaksi ja pääsen lävitse. Siinä ei ole epäilemistäkään."
Se oli lohdutus Schornille yksinäisyydessään.
"Pidä kaikki kunnossa ja sano Hannalle, että sinä saat kaikkia asioita hallita ja vallita kuten tahdot. Kun ei minua ole siellä, olet sinä herra talossa. Onhan sinulla valtakirjani, ja mikä minun on, se on sinun, sen tiedät jo aikoja sitte. Mutta odotas", lisäsi hän nopeasti, "kirjotan sen mieluummin itse Hannalle, tiedäthän, millaisia naiset ovat —"
Ei ollut vaikea saada paperia ja kirjottaa se heti. Ja kun avoimessa kirjeessä ei ollut mitään epäiltävää, saattoi Rassmann ottaa sen mukaansa.
Nyt oli hänellä mustaa Valkosella — hän oli herra.
Oi, kuinka hän osasikaan kotona näytellä murheellista ja sanoi Hannalle kymmenen kertaa tunnissa, ettei hän voinut olla onnellinen liikettä johtaessaan. Oi, kuinka hän yhtenä minuuttina surkutteli ystävätään, ja toisena valoi pisaroittain myrkkyä nuoren vaimon mieleen, että tämän täytyi uskoa miehensä syyllisyyteen.
Kun Hanna sitte sanoi: "Mutta, Gustav, minä en voi sitä uskoa, se. olisi ikuinen häpeä nimellemme", — niin oli Rassmannilla vanha reseptinsä, joka kuului aina samoin: "Mutta me olemme kaikki ihmisiä, Hanna, ja voimme tehdä syntiä. Vilhelmillä on salaisuudessa täytynyt olla paljo velkoja, mihin hän muuten olisi tarvinnut viisisataa taalaria? Kenties ei liike ole viime aikoina käynyt niin hyvin — hänen on täytynyt tehdä se epätoivossaan —"
Tämän sanoi hän niin usein ja sellaisella valittavalla äänellä, että usko miehensä syyllisyyteen täytyi piintyä rouva Schornin mieleen.
Samalla ei Rassmann koskaan unhottanut, että hänellä kotiystävänä ja sosialistina oli aina vanha oikeutensa sosialistirouvaa kohtaan. Hän kietoi käsivartensa rouva Schornin vyötärölle, aivan kuin tämä olisi hänen vaimonsa, jota hän lohdutteli, eikä erään toisen.
Mutta hänellähän oli oikeus siihen, sillä: "Toverin vaimo oli myös hänen vaimonsa".
Oikeuden istuntopäivä tuli. Kaupungissa sellaisessa kuin X oli tämä tapaus, joka piti mieliä kiihkossa.
Oikeussaliin eivät mahtuneet kaikki uteliaat, jotka virtailivat saapuville katsoakseen Schornia kasvoista kasvoihin.
Syytöskirja luettiin, todistajat, jotka kaikki puhuivat Schornia vastaan, tekivät valansa, ja hän — kielsi kaiken. Se oli vanha juttu.
Hänen äänensä kuului rauhalliselta, vaatimattomalta ja kohteliaalta kuten aina.
Hän ei tiennyt, miten rahat olivat tulleet hänen taskuunsa. Kaikki olivat liittoutuneet häntä vastaan, mutta hän oli viaton, sen tiesi parhaiten hänen omatuntonsa. Jumala tuomitsisi kyllä kerran ne, jotka hänet tuomitsevat tänään.
Kun hän oli tämän sanonut lujalla äänellä, värisi jokainen, ikäänkuin olisi sen totuudesta vakuutettu; mutta kuka voi syytettyä auttaa? Ei kukaan. Yksi sentään. Takana istui nurkkaan kyyristyneenä, tuskin näkyvissä pieni kähertäjä ja hiustenleikkaaja Pätzoldt yhteenpuristetuin huulin. Hän olisi voinut astua esiin ja kertoa kuinka oli nähnyt Rassmannin hyppäävän ulos ikkunasta, ja koko asiankäsittely olisi silloin saanut toisen käänteen. Mutta Marat toisen viha porvaristoa kohtaan ja erittäin tätä miestä, joka oli hänestä käyttänyt sanoja "huono seura", oli suurempi kuin hänen oikeudenrakkautensa. Todellinen syyllinen sai pikemmin olla vapaalla jalalla kuin tämä Schorn. Rassmann kyllä saisi katua tekoaan! Siihen oli Pätzoldtilla suunnitelmansa valmiina. Mutta ensin täytyi Schornin kaatua.
Ja kenpä tiesi pitäisikö Schorn siitä, jos Rassmann tehtäisiin epäluulon alaiseksi? Siitä saattoi pieni kähertäjä pian saada todistuksen.
Oikeus tahtoi juuri vetäytyä neuvotteluun, kun tuomarit vielä kerran panivat viisaat päänsä yhteen. Syntyi yleinen liike. Viime hengenvedossa oli vielä ilmottautunut uusi todistaja. Muuan Ehlertin naapuri luuli nähneensä varkauden aikana "herra Rassmannin, Schornin liiketoverin", kuinka tämä poistui Ehlertin talosta ja meni yli kadun. Hän luuli voivansa tuntea aivan varmasti mainitun herran, ja tahtoi mennä siitä valalle.
Katsojain puolelta kuului äänekästä hälinää. Ilmoittautui vielä eräs rouva, joka samoin luuli nähneensä "herra liiketoverin" samaan aikaan.
Rassmann, joka istui rouva Schornin rinnalla todistajain penkillä, tuli kalmankalpeaksi. Äkkiä kuuli hän, kuinka hänen naapurinsa kuiskutti: "Mutta ettehän te ollut poissa kotoa koko siihen aikaan."
Nämä sanat riittivät antamaan Rassmannille vanhan varmuutensa. Hän tiesi, että kaikki riippui hänen rauhallisuudestaan.
Agitaattoria kuulusteltiin heti.
Kovalla äänellä, puoleksi hymyillen, sanoi hän:
"Hyvät herrat, tunnen omantuntoni liian puhtaaksi, ryhtyäkseni vastaamaan juuri herätettyyn epäluuloon. Molempien todistajain lausunnot voivat perustua ainoastaan näköhäiriöön. Tässä kaupungissa on useampia ihmisiä, joiden ulkonäkö muistuttaa minua. Sitä paitsi voi rouva Schorn ja hänen palvelustyttönsä todistaa, että kymmenen aikaan palattuani eräiltä liikeasioilta en enää poistunut huoneestani koko aamupäivän kuluessa. Mutta varkauden on täytynyt tapahtua kymmenen tienoilla."
Hän sanoi tämän niin rauhallisesti ja vakuuttavasti kuin olisi hänestä naurettavaa, jos joku vielä epäilisi hänen sanojaan.
Rouva Schorn todisti ne. Oikeus päätti kutsua myös palvelustytön, kuusitoistavuotiaan orvon, heti kuulusteltavaksi.
Tyttö oli epävarma. Hän ei voinut tarkoin sanoa, oliko Rassmann tosiaankin ollut koko ajan kotona. Tämä lisäsi uutta jännitystä. Mutta ei ollut lainkaan ajateltavissa, että Rassmann olisi tehnyt teon. Mitä syytä olisi ollut sivistyneellä miehellä leimata ystävänsä varkaaksi?
Puheenjohtaja itse painosti tätä ja kehotti molempia todistajia harkitsemaan, eivätkö he olleet erehtyneet, kun luulivat nähneensä Rassmannin. Nämä pysyivät lausunnossaan. Rassmann vapisi koko ruumiiltaan.
Puheenjohtaja selitti siinä tapauksessa täytyvänsä määrätä uuden tutkimuksen ja lykätä käsittelyn toistaiseksi. Rassmann silmäili kuin apua rukoillen Schorniin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Schorn ymmärsi tämän katseen.
Jos Rassmann nyt joutuisi tutkittavaksi tällaisessa jutussa, silloin olisivat ainaiseksi lopussa hänen toiveensa päästä valtiopäiville. Ja hänet toki täytyi säilyttää puolueelle! Kuinka uskalletuinkaan hänen paras ystävänsä asettaa epäiltäväksi moisesta teosta?
Rehellisen Schornin sydän kuohui.
Eikö edes voitu uskoa hänen vaimonsa sanoihin? Ja hän oli ne sentään vahvistanut valallaan. Ei, mieluummin antoi hän itsensä tuomita syyllisenä kuin saattaa onnettomuutta rakkaimmilleen.
Schorn taisteli muutamassa minuutissa itsekseen hirvittävän taistelun. Huomattiin, että syytetty tahtoi vielä kerran puhua. Hänelle myönnettiin sananvuoro. Tuli haudanhiljaisuus.
Ja Schorn sanoi puolimurtuneella äänellä, mutta selvästi:
"Nyt, kun näen että syyttömiä koetetaan tehdä epäiltäviksi, en tahdo enää kieltää. Tunnustan tehneeni varkauden — — tarvitsin rahaa maksaakseni vekselin ja jouduin kiusaukseen — antakoon Jumala minulle anteeksi — hän tietää —"
Hän ei päässyt pitemmälle, vaan kaatui maahan. Todistajain penkiltä kuului vihlaiseva naisen huuto — Schornin vaimon. Seurasi hälinä ja käsittämätön mielten hämminki. Noudettiin vettä ja vietiin Schornin vaimo ulos.
Tuomarit vetääntyivät pois. Puolen tunnin kuluttua langettivat he tuomion. Schorn tuomittiin vuodeksi kuritushuoneeseen.
Uteliaat virtailivat ulos, kiintyneinä äänekkääseen mielipiteiden vaihtoon. "Sääli häntä", sanoi muuan. "Niin paatunut!" sanoi toinen.
Rassmannia onniteltiin, ja niitä kahta todistajaa, jotka esiintyivät häntä vastaan, nimitettiin "kurjiksi panettelijoiksi".
Mutta Marat toinen silmäili ivallisesti agitaattoriin ja kuiskasi hänelle kiviportaissa:
"Kansalainen Rassmann — olette tällä kertaa päässyt kolhulla, mutta katsokaa eteenne, ettette ensi kerralla juostessanne kompastu". Ja samalla hän nauroi vanhan kiirityksensä.
Agitaattori kuuli tuskin sitä, mutta pieni kähertäjä hieroi käsiään.
Hänellä olivat, kuten sanottu, omat suunnitelmansa.