XIII
Sadetta seuraa päiväpaiste, se on tunnettu; mutta kansa sanoo vielä, että jokaisen onnellisen hetken elämässä kostavat katkerasti seuraavat.
Rassmann eli joka tapauksessa mielestään onnellisen hetken, kun hän muutamia minuutteja myöhemmin meni vielä kerran kapakkaan torin varrella, ottaakseen iltanaukun.
Hänen ajatuksensa olivat vielä Rosan luona, tämän kavalan käärmeen. Mutta kun hän oli tyhjentänyt toisen lasin ja tilannut kolmannen, oli hän jo unhottanut kapakkalaulajattaren ivalliset jäähyväiset ja mitättömän puijauksen. Agitaattori voi paremmin kuin konsanaan.
Nyt oli ainaiseksi poissa naikkonen, jonka juorukieltä hän pelkäsi — se oli toki jotakin! Hän oli toivonsa mukaan voittanut kaupassa sata taalaria. Kaikki meni hänen tahtonsa mukaan.
Nyt oli saatava Samuel Hirschin kanssa jokin sovinto aikaan, silloin olivat vanhat jälet jälleen tasotetut. Hän saattoi omistaa itsensä kokonaan toverinsa rouvalle.
Mutta keksitty juttu valtiopäiväehdokkuudesta Dingskirchissä? No — tottapahan löytyisi keino. Voisihan hätätilassa mainita jonkun etevän puolueenjäsenen, jonka vaali oli sillä hetkellä huomattu suotavammaksi.
Ensin täytyi odottaa vaalikomitean enempiä toimenpiteitä, ennenkuin itse ryhtyi toimintaan. Siten kului pari sen päivää, ja mitä kaikkea niiden kuluessa ehtiikään miettiä!
Rassmann, kuten muutkin hyvänpäivän ihmiset, ei ajatellut seuraavaa päivää. Ja miksi olisikaan? Schornin kallionluja luottamus ja hänen herkkäuskoisuutensa tuuditti hänet yhä suurempaan varmuuteen. Nuori mestari ei seuraavana päivänä katsonut lainkaan maksavan vaivaa kysyä, oliko hänen ystävänsä jo rahat lähettänyt.
Sehän oli niin varmaa kuin kaksi kertaa kaksi oli neljä. Olihan hän kuullut, kun Rassmann edellisenä iltana sanoi: "Menen postiin, Vilhelm, rahoja lähettämään."
"Hyvä, hyvä, Gustav", oli toveri vastannut. "Tee se". Silloin oli agitaattori lisännyt, että hän kai viipyisi myöhempään, sillä hän aikoi taas kerran käydä "klubin" jäseniä tervehtimässä, ilmottaakseen heillekin iloisen uutisen.
Seuraavina päivinä näytti suuri toveri siltä kuin hänen päänsä olisi täynnä yksistään vaalijuttuja. Schorn näki häntä vähän ja luuli hänen istuvan huoneessaan kirjotellen ja tutkien puoluesuhteita.
Mutta Rassmannilla oli syynsä pysytteleidä ylhäällä. Rouva Schorn istui etuhuoneessa käsitöineen. Rassmann oli siellä hänen läheisyydessään ja saattoi ilmestyä, milloin hän vain äännähti.
Ja silloin kuului aina: "Gustav" — "Hanna" — "rakas ystävä" — "rakas ystävätär". — Puristettiin toistensa käsiä, naurettiin, laskettiin leikkiä kuten aina, ja Rassmann koetti lähentelemisessään mennä niin pitkälle kuin mahdollista.
Kun rouva Schorn yritti närkästyä, silloin tulivat esiin painavat sanat vapaasta rakkaudesta ja innokkaana sosialistina kumartui Hanna kommunismin lakien edessä ja ajatteli yksikseen: "Oh, sehän on vain pelkkää ystävän leikkiä".
Ja hän sieti agitaattorin lähentelyä, kuunteli sävyisästi tämän kaksimielisiä viekotteluja, ja mieletön huumaus, joka häntä piti lumoissaan, hämmensi hänen mieltään yhä enemmän.
Kun he kuulivat Schornin raskaat askeleet portaissa, silloin kummasteli nuori vaimo, että Rassmann lakkasi tunkeilevaisuudestaan. Hänestä olisi ollut luonnollista, jos kotiystävä olisi jatkanut samoin hänen miehensä läsnäollessakin.
Niin pitkälle oli jo jouduttu!
Mutta Rassmann ajatteli Schornin sanoja: "Asia näyttää läheltä katsottuna toiselta kuin jos sitä kantaa vain ajatuksissaan." — —
Kun agitaattori sitte näki ystävänsä kulmikkaan muodon pistävän esiin häiriten heidän rauhaansa, ikuinen hyväntahtoinen hymy huulillaan, silloin heräsivät yhtäkkiä vanhat mustat ajatukset. Hän toivoi edessään olevan miehen olevan siellä, jossa hän olisi ainaiseksi erotettu tästä talosta, jotta hän, Rassmann, yksin voisi iloita sen omistamisesta.
"Omaisuus on varkautta." Tämä kommunistinen lause hänen mielestään oikeutti hänet siten ajattelemaan.
Oli tuleva hetki, jona hänen toivomuksensa täyttyi. —
Kolmas päivä Rosan lähdön jälkeen oli tärkeä päivä, sillä silloin lankesi Samuel Hirschille tunnustettu vekseli.
Aamulla ennen yhdeksää oli Rassmann jo kauppiaan puodissa, toivoen sata taalaria maksettuaan saavansa antaa uuden vekselin velan jäännöstä vastaan. Tällä kertaa naurahti herra Hirsch niin äkkiä ja ääneen, että agitaattori hetkiseksi vaaleni.
Sitte työnsi rehellinen rahamies rahat hänelle takaisin ja sanoi:
"Älkää vaivautuko suotta. Koska olette minulle tuttu, annan teille aikaa kello kahteen iltapäivällä. Jollette silloin ole vekseliä lunastanut, täytyy minun, käydä herra Schornin luona. Tarvitsen rahaa enkä tiedä kuinka liiketoverinne laita on. Hänhän tahtoi äskettäin eräältä kilpailijaltaan lainata kuusisataa taalaria, se panee ajattelemaan —"
Rassmann pyysi, rukoili kuten viime kerrallakin, mutta turhaan — Samuel
Hirsch pysyi kivikovana.
Niin kuumeisen kiihottunut ei agitaattori ollut vielä kuunaan ollut kuin rientäessään katuja pitkin. Hän vapisi jo ajatellessaankin paljastusta Schornin edessä. Kun tämä mies vain sai tietää, että häntä petettiin, silloin oli ystävyys ainaiseksi lopussa.
Mitä tehdä? Rahaa oli nuorella mestarilla aina kassassaan, joskaan ei paljoa. Kenties se riitti. Oliko hänelle uudelleen valehdeltava, sanottava, että oli juuri saapunut sähkösanoma, että hänen oli lähdettävä jo kahden junalla Dingskirchiin vaaliagitatsioonia järjestämään ja että hän vielä tarvitsi suuremman summan?
Varmaan, se oli ainoa keino!
Rassmann ei ajatellut, että hän siten joutui pulmasta toiseen. Hirschin tyydyttäminen, se yksin oli kannustin, joka häntä pakotti nopeaan toimintaan.
Hän näytti perin hämmentyneeltä kotiin saapuessaan. Schorn ei ollut työpajassaan. Hänen ammattinsa oli hänet vaatinut toiselle puolelle katua pääkundinsa, huonekalukauppias Ehlertin luo tekemään muutamia korjauksia varastohuoneessa. Rassmann ei vitkastellut hetkeäkään, eihän hänellä ollutkaan aikaa hukata. Hänen täytyi puhutella toveria heti paikalla. Hän meni sinne.
Ehlert ei ollut nainut ja hoiti liikettään yksin. Rassmann asioi usein hänen luonaan ja tunsi tarkoin talon.
Agitaattori astui eteisestä konttooriin. Ketään ei ollut saapuvilla. Tämän huoneen vieressä oli varastohuone. Lasiovi, joka sinne vei, oli raollaan. Sen takana täytyi Schornin olla työssä. Rassmann vilkasi ruudun lävitse; hän ei nähnyt niin ristisielua. Kun hän umpimähkään tuli vilkaisseeksi sivuun päin, sattui hän näkemään, että avain oli pulpetin laatikon suulla.
Hän tiesi, että Ehlertillä oli tavallisesti siellä sisällä joltisestikin rahaa. Hänen läsnäollessaan oli kauppias sieltä kerran ottanut setelit, joilla maksoi Schornin laskun.
Rassmannin päähän pälkähti pirullinen ajatus.
Mitähän, jos hän tosiaankin löytäisi rahaa pulpetin laatikosta? Silloin ei hän tarvinnut uudelleen kietoutua vaaralliseen valheverkkoon, jossa mahdollisesti taittaisi niskansa.
Huimaavalla nopeudella pälkähti tämä hänen päähänsä.
Hän silmäsi ympärilleen — hän oli ypöyksin.
Ikäänkuin paholainen seisoisi hänen takanaan, ajaen häntä eteenpäin — niin riensi hän ikkunan luo. Silmäys pihalle riitti, että hän tiesi sen olevan typötyhjän.
Äly oli Rassmannin jättänyt. Seuraavassa hengenvedossa oli hän vääntänyt avainta ja avannut pulpetin. Kuin kuumeessa leimahtivat hänen silmänsä, sillä hänen edessään oli kassalaatikko, jossa oli nippu seteleitä ja muutamia metallirahoja. Kiihtymyksestä vavisten tarttui hänen kätensä seteleihin.
Miltei mielettömällä kiireellä kääräsi hän setelit sanomalehden kappaleeseen ja puristi kätensä yhteen, ikäänkuin saalis olisi toistaiseksi niiden välissä varmimmassa tallessa. Hän laski pulpetin kannen alas, väänsi avainta ja vetäsi sen pois.
Samassa kuuli hän ulkoa avoimesta ikkunasta Ehlertin äänen tervehtivän jotakin. Rassmannin valtasi hirveä pelko. Yhtä pian kuin hänen päähänsä oli pälkähtänyt varkauden ajatus, yhtä pian selvisi hänelle sen rikollisuus ja hän pelkäsi paljastusta.
"Pois, pois!" huusi ääni hänen sisimmässään.
Hän avasi lasioven, astui varastohuoneeseen eikä nähnyt Schornia vieläkään. Kuitenkaan ei tämän työ vielä voinut olla lopussa, sillä hänen takkinsa, tuttu työtakkinsa riippui tuolin selustalla.
Rassmann kuuli nyt, kuinka eteisestä konttoriin vievä ovi avattiin.
Ehlert tietenkin astui sisään. Ja yhä hirveämmäksi tuli hänen pelkonsa.
Hiki helmeili jo hänen otsallaan. Oikealla oli muuan ikkuna auki, se
antoi pihalle; sinne täytyi hänen mennä.
Varastettu omaisuus poltti kuin tuli hänen kättänsä. Hän tahtoi heittää nipun pois, sinne, missä seisoi, erään kaapin taa piiloutuneena, aivan edessään tuoli, jonka selustalla Schornin takki riippui.
Hänet valtasi silloin toinen helvetillinen ajatus, pirullisin, mikä konsanaan on ihmisen päähän pälkähtänyt.
Jos Schornia pidettäisiin varkaana, jos vaimo ja talo jäisivät ilman vartijaa? Jos hän —
Rassmannin käsi seteleineen ojentui vielä kerran ja kaivautui Schornin rintataskuun.
Sitte kumartui hän ikkunankarmin ylitse ja heilahdutti itsensä ulos. Kukaan ei häntä nähnyt. Hän uskoi ainakin niin. Ja kuitenkin oli viereisestä pihasta hänet nähnyt joku, joka ei sillä hetkellä voinut agitaattorin kummallista käyttäymistä ymmärtää. Tämä oli herra Antonius Pätzoldt. —
Rassmann oli jälleen kadulla. Ensin tuntui hänestä kuin hänen täytyisi juosta paikalta kuten tavallisen varkaan, jolla ovat takaa-ajajat kintereillä; mutta sitten rauhottui hän jälleen.
Oliko hän sitte yleensä mikään varas? Oliko hänellä mitään varastettua tavaraa? Ei — niiden täytyy löytyä Schornilta. Mutta omatunto, omatunto! — "Viisi siitä!" tuumi hän sisimmässään. "Se on tapahtunut eikä sitä voi muuttaa. On oltava levollinen, se on pääasia. Miksi täytyikään hänellä, Schornilla, olla enempi kuin minulla? Miksi täytyi hänen itsensä kiinnittää huomiotani siihen, ettei kellään ihmisellä ole oikeutta ylellisyyteen, kun toiselta puuttui välttämättöminkin? Miksi täytyi juuri hänellä olla vaimo, joka sopii minulle paremmin kuin hänelle? Nyt on oltava levollinen — välinpitämätön, jottei kenessäkään herää epäluuloja, ennakoita, ja lopulta on sinun, mikä oli hänen!"
Mutta mihin oli hänen nyt mentävä? Jäisikö hän pariksi tunniksi kokonaan pois talosta, antaakseen lähimpäin tapausten tapahtua selkänsä takana? Ei, se ei ollut viisasta. Hänen piti mennä kotiin niin huomaamatta kuin mahdollista ja olla olevinaan mitään aavistamatta.
Ja kuitenkin vapisi agitaattori ajatellessaan yhtä hetkeä, jona Schornia täydyttiin epäillä varkaudesta. Kunpa se hetki olisi ollut ohitse — olisi hän antanut kymmenen vuotta elämästään.
Ajatellessaan käveli hän verkalleen katua vasemmalle, Se päättyi parin talon takana Schornin talosta. Siellä alkoi eräänlainen puutarhamaa. Schornin puutarha ulottui erääseen peltoon kiinni. Viimeksi mainitusta saattoi helposti päästä puutarhaan nousemalla matalan aidan ylitse.
Rassmann astuskeli ympärilleen katselematta ajotien ylitse — kädet seläntakana, aivan kuin ihminen, jolla ei ole mitään kiirettä. Mutta hänen levollisuutensa oli hirvittävä.
Hän kulki talojen ympäri, kulki maa-alueen ylitse ja heitti siellä avaimen pois. Sitte kulki hän pitkin lauta-aidan vartta ja oli Schornin puutarhan vieressä. Ainoalla ponnahduksella oli hän aidan ylitse — hän ei nähnyt ketään, ei rouva Schorniakaan, joka kai oli puodissa. Hän kuuli kisällien viheltelyn, laulun ja työtouhun, mutta kukaan ei pannut häntä merkille. Hän oli eteisessä. Hän kulki hiljaa portaita ylös ja oli taas huoneessaan. Hän riisui takkinsa, saappaansa, pani tohvelit jalkaansa, pisti piippuun ja istuutui työpöytänsä ääreen, jota peittivät kaikenlaiset paperit, Hän alkoi selailla ja kirjottaa ja oli joka hetki valmis näyttämään siltä kuin ei olisi tunnin aikaan ollut poissa tältä paikalta.
Parin minuutin kuluttua astui nuori mestarinrouva koputtamatta sisään.
Hän pelästyi.
"Luulin, ettette olisi lainkaan täällä, Gustav" — sanoi hän. "Aioin juuri siistiä huoneessa."
Rassmann oli olevinaan mitä levollisin.
"Missäs sitte — en ole vielä ollut poissa lainkaan, Hanna", vastasi hän; mutta hän ei hypähtänyt pystyyn, kuten ennen, osottaakseen rouvalle rakastavaisuuttaan.
Hanna pani sen kyllä merkille, hän tahtoi tehdä jonkun huomautuksen, mutta samalla aukeni alhaalla puodin ovi.
"Tuo ikuinen soiminen", sanoi hän miltei ynseästi. Samalla katosi hän.
Agitaattori uskalsi minuuttien jälkeen ensi kerran oikein hengittää. — —
Herra Ehlert kaipasi kohta pulpetin avainta. Naapuriin pistäydyttyään muisti hän unhottaneensa avaimen unhotustaan korjaamaan suulle ja palasi kohta pikku unohdustaan korjaamaan.
Nyt löysi hän pulpetin lukittuna, mutta ei löytänyt avainta.
Hän etsi lattialta, pulpetin päältä — hän ei löytänyt.
Sellaisissa onnettomissa tapauksissa ollaan mielellään taipuvaiset itseään pettämään ja ottamaan lukuun kaikkia mahdollisia tapauksia.
Herra Ehlert petti myös itseään, luullen, että oli sittekin ottanut avaimen pois. Kentiesi oli hän sen jättänyt naapuriin. Hänellä oli tapana pitää sitä usein kädessään ja oli mahdollisesti pannut sen puhuessaan jollekin pöydälle. Hän etsi toistamiseen, mutta avainta ei löytynyt. Hän etsi taipaleelta, kadulta, eteisestä, hän etsi vielä kerran konttorista, hän meni varastohuoneeseen, jossa Schorn rauhallisesti työskenteli, ja etsi myös sieltä — turhaan.
"Ajatelkaas vain, Schorn, minun avaimeni on poissa", sanoi hän. "Ja minä tiedän varmaan, että jätin sen pulpetin suulle."
Schorn kohotti katseensa. Häntä pelästytti, kun avain oli ollut pulpetin suulla. Hän ei ollut kuullut kenenkään tulevan sisälle, hän oli Ehlertin poissaollessa yksin liikkeessä ja kauppias oli hänelle sanonut lähtiessään: "Menen pariksi minuutiksi pois, herra Schorn, olkaa hyvä ja katsokaa, jos ketä tulee —"
Tosin oli hänkin tuskin pariksi minuutiksi pistäytynyt kellariin, etsimään puupukkia, mutta eihän tällä lyhyellä ajalla kukaan voinut —
Hän ei pitänyt tätä edes mainitsemisen arvoisanakaan.
"Mutta eihän se voi olla mahdollista, herra Ehlert, täällä ei ollut ketään paitsi minua. Olette kentiesi, hukannut avaimen, jättänyt sen johonkin —"
"Ei, ei, niin se on, muistan aivan hyvin, että se jäi suulle. Olin juuri ennen lähtöäni pannut joukon pankkiseteleitä pikku kassalaatikkoon. Minun täytyy lähettää noutamaan lukkoseppää."
Sana "pankkiseteleitä" herätti kohta Schornin mielessä onnettoman aavistuksen; tuossa tuokiossa valtasi hänet suuri levottomuus. Rahat, rahat — niitä ei hän ollut ajatellutkaan. Hän kalpeni ja sopersi:
"Oliko summa suuri?"
Nuori mestari näytti kokonaan muuttuneelta. Että hän oli yksin ollut lähistössä, ettei hän ollut kuullut kenenkään käyvän konttoorissa, että Ehlert väitti jättäneensä avaimen ovelle — tämä sai melkein hänen verensä jähmettymään.
Eikä hän kuitenkaan tiennyt tehneensä mitään pahaa!
Mutta mies sellainen kuin Schorn, jonka koko elämä on ollut tahraton, käsittää muutamassa minuutissa aseman, jossa on kysymys hänen persoonallisesta kunniastaan.
Ehlert ei tällä hetkellä epäillyt Schornia vähintäkään.
Olisihan se ollutkin mieletöntä! Tämä rehellisyyden esikuva, jonka vakava elämä oli tullut sananlaskuksi, olisi —
Ainoastaan muodon vuoksi kysyi kauppias:
"Ettekö tosiaankaan ole kenenkään nähnyt tulevan sisälle?"
"En, en, herra Ehlert — olin aivan yksin."
Schorn sanoi tämän suurella kiireellä. Häntä ahdisti selittämätön tunne, joka hirvittävän vuoren raskaudella painoi hänen rintaansa.
"No, sepäs selittämätöntä — en voi tehdä kerrassaan mitään — ennenkuin pääsen pulpettiini", sanoi Ehlert jälleen.
Hän haetti lukkosepän ja avautti pulpetin.
Ainoa silmäys riitti kauppiaalle, etteivät rahat, jotka hän muuan tunti sitte oli sinne pannut, olleet enää siellä. Puuttui 250 markkaa pienemmissä seteleissä. Ehlert tiesi sen tarkoin, sillä hän oli summan merkinnyt kohta merkkaustaululle; samoin setelien numerot. Viimeksi mainitun teki hän tavallisesti aina.
Nyt hän todellakin tuohtui. Rahat olivat varastetut, avain samoin.
Siitä ei ollut enää epäilystäkään. Mutta kuka oli varas?
Schorn väitti olleensa yksin läheisyydessä eikä nähneensä kenenkään tulevan konttooriin. Hänen olisi silloin täytynyt kuulla ainakin ovikellon soivan.
Ehlert päästi lukkosepän menemään ja alkoi kävellä pitkin askelin huoneessa edestakaisin. Hän ei tiennyt mitä hänen oli sanottava tästä arvotuksellisesta asiasta. Nyt johtui hänen mieleensä Schornin äkillinen muutos, hänen kalpeutensa, hänen kummallinen levottomuutensa. Hän pysähtyi kävelystään ja tuijotti eteensä. Ajatus, joka hänessä heräsi, näytti hänestä niin pelottavalta, ettei hän voinut pitää siitä kiinni. Ja kuitenkin tuli se takaisin.
Olisiko Schorn —
Mutta ei, ei! Ja kuitenkin, miksi oli hän ollut niin rauhaton, miksi soperrellut! Kenties hetkellinen hairahdus, hurmahenki, joka oli hänet häikäissyt —
Ehlertin mieleen tunkeutui paha ajatus toisensa jälkeen, ja kaikki olivat omiaan vahvistamaan epäluuloa Schornia kohtaan. Mutta ennenkuin Ehlert maineeltaan moitteetonta miestä syytti halvasta teosta, tahtoi hän päästä varmuuteen. Siihen oli hän velvollinen Schornin kunniaa ja omaansakin kohtaan.
Hänen vielä koettaessaan kaikessa tyyneydessä harkita asiaa, astui nuori mestari sisään, takki vedettynä ylleen esiliinan päälle, saha kainalossa, muut työkalut kädessään. Hän oli lopettanut työnsä ja oli menossa kotiinsa.
Ehlert oli kuin ei mitään merkillistä olisi tapahtunut.
"Onko työnne jo valmis, herra Schorn?" kysyi hän viattomasti.
Nuori mestari vastasi myöntäen. Samassa hän näki avatun pulpetin ja kauppiaan rauhallisen ilmeen ja ajatteli itsekseen: Kaikki on oikein, hän on kadottanut avaimen eikä soisi kernaasti, että hänen laiminlyöntiinsä palataan.
Ja heti muuttui Schornin kasvojen ilme.
Innoissaan sanoakseen jotakin alkoi hän puhua korjaustyöstä ja kertoi siitä seikkaperäisesti.
Ehlert tuskin kuunteli. Jollei Schorn olisi ollut niin yksinkertaisen luottava, olisi hänen täytynyt huomata siitä tavasta, jolla kauppias heitti tuontuostakin väliin "jaa, jaa" — "hyvä, hyvä", — kuinka kiusallinen tämä selitys tänään oli miehelle, joka istui hänen edessään.
Schorn lähti. Kadulla vihelteli hän hiljaa yksikseen, tietämättä mitä.
Hän oli nähnyt kaiken olevan kunnossa, Ehlertin kuullut puhuvan vanhaan liikemiehen tapaansa — hän saattoi siis olla taasen vanha tyytyväinen, onnellinen Schorn.
Mutta Ehlert tiesi mestarin poistuttua vähemmän kuin ennen.
Niin rauhallisesti kuin Schorn juuri oli hänelle puhunut, ei voinut esiintyä kukaan ihminen, joka puoli tuntia sitte oli samassa huoneessa tehnyt varkauden ja mahdollisesti kantoi vielä varastettua tavaraa taskussaan.
Ja juuri Schorn, joka ei koskaan voinut teeskennellä, vaan aina puhui kuten ajatteli ja tunsi!
Mutta selitys täytyi hänen saada sentään. Hänen velvollisuutensa oli ilmottaa heti poliisille.
Ehlert sulki heti liikehuoneustonsa ja läksi taipaleelle. Poliisihuoneuston lähellä kohtasi hän Schornin kunnianarvoisan kilpailijan, joka samoin teki työtä Ehlertille.
Tällä kelpo miehellä oli heti valmiina sangen merkillinen uutinen.
Se tosin ei häneen kuulunut, mutta mielelläänhän siitä puhui.
"Äskettäin oli Schorn luonani ja tahtoi lainata minulta kuusisataa taalaria. Sellaista ei ole vielä tapahtunut. Asia näytti olevan hänelle kiireinen. Valitettavasti en voinut niitä hänelle antaa. Hän meni silloin X:n luo, alhaalla Pitkäkadulla, mutta tällä oli joutavaa ainoastaan viisisataa taalaria, vaikkakin Schorn sanoi tarvitsevansa tärkeään asiaan juuri kuusisataa. Tiedättekö jo siitä, herra Ehlert? Ei kuulu tosin minulle, mutta omituinen asia on. Kaupungilla puhutaan niin paljo. — Hänen liiketoverinsa, tuo Rassmann, josta ei tule hullua viisaammaksi, lienee tehnyt vekselivelkoja, ja niihin sanotaan Schornin tarvinneen rahaa. Yleensä yhteiselämä nyt tässä perheessä — ja vaimo — kevytmielinen talous —"
Rehellinen poroporvari oli juuri päässyt puheen vauhtiin, ja kun oli niin hyvä kävellä ja puhua Ehlertin rinnalla, ei hän pannut vakan alle sitä kynttilää, jolla viime aikoina oli totuttu Schornin avioparin ja "toverin" elämää valaisemaan.
"Kuten sanottu, oikea sosialidemokraattinen talous, kommunistinen valtio pienoismuodossa, herra Ehlert." Täten päätti rakastettava pikkuporvari, jättäen huonekalukauppiaan asiaksi muodostaa haahmotelluista ulkopiirteistä täydellinen, valmis kuva.
Ehlert, joka oli sivistynyt mies ja liikkunut paljo suuremmissa kaupungeissa paremmissa seurapiireissä, tunsi kyllä ne huhut, jotka Schornin perheestä kiertelivät; mutta hän arvosteli niitä toisin kuin tämä ammattipuhuja. Hän ei kuulunut niihin miehiin, jotka huolehtivat enemmän muiden asioista kuin omistaan. Siitä syystä oli Schorn hänestä yhä sama ahkera, rehellinen työmies, jolle ammattinsa oli kaikkea muuta korkeammalla.
Mutta se, mitä hän juuri oli kuullut, pani hänet ajattelemaan. Schornilla oli vekseli maksettavana. Hän tahtoi saada kuusisataa, mutta sai ainoastaan viisi? Jos häneltä puuttui juuri sata taalaria velkamiehensä tyydyttämiseksi, jos hän ei niitä mistään voinut saada ja epätoivon ajamana —?
Ehlert ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. "Ei, ei, — silloin olisi hän tullut minun luokseni ja sanonut vapaasti ja suoraan: herra Ehlert, tarvitsen sata taalaria — ja minä olisin antanut ne heti hänelle. Schornin täytyi se tietää", tuumi hän yksikseen.
Hän ei voinut selittää, miksi vanha epäluulo palasi yhä uudestaan.
Poliisikonttorissa ilmotti hän varkauden.
Muuan virkamies seurasi häntä heti paikalle. Tutkittiin, kerrottiin, kuulusteltiin muilta talon asukkailta, olivatko he nähneet ketään, johon epäluulot saattoivat kohdistua, ja yhä palattiin Schorniin. Poliisivirkamies oli tämän syyttömyydestä yhtä vakuutettu kuin Ehlert, mutta laki vaati. Täytyi kuulustella, toimeenpanna tarpeellisia tutkimuksia, mahdollisesti pitää kotitarkastus nuoren mestarin luona.
Herra Ehlertistä, joka monet vuodet oli Schornin kanssa ollut liikesuhteissa, oli se pöyristävää, sillä hän asettui tämän asemaan, mutta kuitenkin, kuitenkin —!
Ikuinen epäluottamus! Eikö Schorn ollut ihminen kuten kaikki muutkin?
Eikö hän voinut rikkoa kuten hänen rakkaat lähimmäisensäkin?
Ehlert sopi virkamiehen kanssa, että Schornia kohdeltaisiin ystävällisesti. Mutta heidän kulkiessaan katua Schornin taloa kohden, tuntui heistä molemmista kuin eivät olisi koskaan tehneet vaikeampaa vierailua.