V.
Ja todella, jos nyt taudit kuuluvat luontoon tai elämään, niin kuolinkamppailu, joka näyttää olevan ominainen kuolemalle, on täydellisesti ihmisten käsissä. Mutta pelkäämmehän enimmän tuota hirvittävää loppukamppailua ja etenkin äärimmäistä, kauheaa taittumishetkeä, jonka ehkä näemme lähenevän pitkien, kykenemättömyyden hetkien kuluessa, ja joka äkkiä syöksee meidät alastomina, aseettomina, kaikkien hylkääminä ja kaikesta riisuttuina outoon maailmaan, mikä on ainoiden ihmissielua kiduttaneiden, voittamattomien kauhujen paikka.
Teemme kaksinkertaisen vääryyden, jos laskemme kuoleman syyksi tämän silmänräpäyksen kidutukset. Saamme myöhemmin nähdä, kuinka nykyajan ihmisen, jos hän haluaa olla uskollinen ajatuksilleen, tulee käsittää tuo outo maailma, johon kuolema meidät syöksee. Tarkastelkaamme tässä vain viimeistä kamppailua.
Mikäli tiede edistyy, sikäli pitenee kuolemankamppaus, joka on hetkistä kamalin ja ainakin niistä, jotka ovat sitä näkemässä, — sillä usein sen aistimet, jolle Bossuetin jo sangen kuihtuneen sanonnan mukaan "kuoleman halli haukkuu", eivät enää tajua muuta kuin kaukaisen jyrinän niistä tuskista, joita hän näyttää kärsivän — inhimillisen tuskan ja kauhun terävin huippu. Kaikki lääkärit ovat sitä mieltä, että heidän korkein velvollisuutensa on niin kauan kuin mahdollista pitää yllä toivottomimmankin kuolinkamppailun kouristuksia.
Kukapa ei olisi kuolevan vuoteen ääressä sata kertaa tahtonut, vaikkei ole uskaltanut, heittäytyä heidän jalkoihinsa ja pyytää heiltä armoa? He ovat niin vakaita varmuudessaan, ja velvollisuus, jota he tottelevat, jättää niin vähän sijaa pienimmällekään epäröimiselle, että kyynelten sokaisema sääli ja järki tukahuttavat vastustushalunsa ja väistyvät sen lain tieltä, jonka kaikki tunnustavat ja jota kaikki kunnioittavat inhimillisen omantunnon korkeimpana.