V.
Siinä on luullakseni se, mitä voimme tällä hetkellä vakuuttaa sielulle, joka on huolissaan tutkimattoman avaruuden edessä, minne kuolema sen pian heittää. Se voi toivoa siellä kaikkea, mitä on uneksinut; se pelännee siellä vähemmän sitä, mitä säikkyen odotti tapaavansa. Jos se mieluimmin haluaa odottaa eikä halua hyväksyä yhtään niistä otaksumista, joita olen esittänyt parhaimpani mukaan ja ennakkoluuloitta, niin näyttää kuitenkin vaikealta olla omistamatta sitä suurta varmuutta, joka niiden jokaisen pohjalla piilee — ettei äärettömyys voi tahtoa meille pahaa, koska se, jos iankaikkisesti kiduttaisi pienintäkään meistä, kiduttaisi sellaista, mitä ei voi itsestään irroittaa, ja siis itseään kokonaisuudessaan.
Minulla ei ole ollut mitään lisättävää siihen, mitä jo ennen tiedettiin. Olen vain yrittänyt erottaa sen, mikä voi olla totta, siitä, mikä varmaankaan ei ole totta, sillä jos emme tiedäkään, missä totuus on, opimme edes jotakin saadessamme tietää, missä sitä ei ole. Ja kenties olemme, hakiessamme tuota löytymätöntä totuutta, totuttaneet silmämme tunkemaan viimeisen hetken kouhun läpi sitä tarkasti tähystämällä.
Tietysti olisi vielä paljon sanomista, minkä toiset sanovat voimakkaammin ja vakuuttavammin. Mutta älkäämme toivoko, että joku lausuisi tässä maailmassa sen sanan, joka lopettaisi epävarmuutemme. Päinvastoin on hyvin luultavaa, ettei kukaan tässä maailmassa, kenties ei toisessakaan, keksi kaikkeuden suurta salaisuutta. Ja jos asiaa hiukan ajattelee, on hyvin onnellista, että sen laita on niin. Meidän ei ainoastaan tule tyytyä elämään käsittämättömän keskellä, vaan meidän on vielä iloittava, ettemme pääse siitä irti. Ellei enää olisi ratkaisemattomia kysymyksiä eikä arvaamattomia ongelmia, niin äärettömyys ei olisikaan ääretön, ja silloin täytyisi ikuisesti kirota kohtaloa, kun se olisi sijoittanut meidät kaikkeuteen, joka olisi sovitettu meidän älymme mukaan. Kaikki olevainen olisi vain umpinainen vankila, auttamaton onnettomuus, korjaamaton erehdys. Tuntematon ja tutkimaton ovat nyt ja ehkä aina välttämättömiä onnellemme. Missään tapauksessa en toivoisi, että pahinkaan vihamieheni, vaikka hänen ajatuskykynsä olisi tuhatta kertaa korkeampi ja voimakkaampi kuin minun, tuomittaisiin ikuisesti asumaan sellaisessa maailmassa, jonka oleellisen salaisuuden perille hän olisi päässyt ja josta hän, ollen vain ihminen, olisi alkanut jotakin käsittää.