V.
On totta, etteivät tieteelliset spiritistit uskaltaudu aivan tämän Jumalan luo; mutta silloin, alun ja lopun suurien arvoitusten väliin puristuneina, heillä ei ole juuri mitään sanottavaa meille. He seuraavat kuolleitamme jonkun hetken siinä maailmassa, jossa hetkillä ei enää ole merkitystä, ja hylkäävät heidät sitten pimeyteen. En moiti heitä siitä, koska tässä on kysymys asioista, joita luultavasti emme tiedä vielä silloinkaan, kun luulemme tietävämme kaikki.
En pyydä heitä paljastamaan minulle maailmankaikkeuden salaisuutta, sillä en usko, niinkuin lapsi, että tuo salaisuus mahtuisi pariin kolmeen sanaan tai saattaisi tunkeutua aivoihini niitä halkaisematta. Olenpa vakaantunut siitäkin, että olennot, jotka olisivat monta miljoonaa kertaa meistä älykkäimpiäkin älykkäämmät, eivät vielä omistaisi sitä, koska tuon salaisuuden täytyy olla yhtä ääretön, yhtä tutkimaton, yhtä tyhjentämätön kuin itse maailmankaikkeus.
Siitä huolimatta on kuitenkin varmaa, että tuo kykenemättömyys katsahtaa edes muutamia vuosia eteenpäin haudantakaisessa elämässä riistää paljon mielenkiintoa heidän kokeiltaan ja saavutuksiltaan. Näillä voitetaan paraassa tapauksessa vain hiukan aikaa, mutta sellaisissa leikeissä kynnyksellä ei meidän kohtaloamme ratkaista. Sivuutan mielelläni sen, mitä minulle tapahtuu pienenä ajanjaksona, minkä nuo ilmoitukset käsittävät, niinkuin jo sivuutan sen, mitä minulle on elämässä tapahtunut; siinä ei ole kohtaloni eikä satamani. En epäile, että ilmaissut seikat eivät olisi tosia ja todistettuja, mutta vielä epäilemättömämpää on se, että vainajilla, jos he elävät kuoleman jälkeen, ei ole paljoakaan meille sanottavaa, joko heillä sitten ei sillä hetkellä, kun he voivat puhua meille, vielä ole mitään ilmoitettavaa, taikka he sillä hetkellä, kun heillä olisi ilmaistavaa, eivät enää voi sitä tehdä, loitoten iäksi ja kadoten silmistämme äärettömyyteen, jonka perille he koettavat päästä.
9. luku.
Tietoisuuden kohtalo.