IV.
Tämä kokonaisuus, johon tulemme kuulumaan, onko se siinä maailmassa, joka aina etsii itseään, yhä edelleen oleva uusien lakkaamattomien ja ehkäpä tuskallisten kokemusten esineenä? Koska se osa, jossa siinä olimme, oli onneton, niin miksi sillä osalla, jona tulevaisuudessa olemme, olisi parempi onni? Kuka meille takaa, että nuo yhdistelmät ja kokeet, jotka eivät koskaan lopu, eivät olisi tuskallisempia, taitamattomampia ja turmiollisempia kuin ne, joista erkanemme, ja kuinka selittäisimme, että nämä jälkimäiset ovat saattaneet tapahtua niin monen miljoonan muun jälkeen, joiden olisi pitänyt aukaista äärettömyyden hengen silmät?
On turha vakuutella itselleen, niinkuin hindulainen viisaus vaatii, että tuskamme ovat vain harhaa ja ulkonäköä, sillä kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että ne tekevät meidät perin todellisesti onnettomiksi. Onko maailmankaikkeudella muualla täydellisempi tietoisuus, oikeudenmukaisempi ja ylevämpi ajatus kuin tämän maan päällä tai niissä maailmoissa, jotka aisteilla havaitsemme? Ja jos on totta, että se jossakin muussa paikassa on tavoittanut tuon paremman ajatuksen, niin miksi ei se ajatus, joka johtaa meidän maapallomme kohtaloita, hyödy siitä? Eikö mikään yhteys olisi mahdollinen maailmoiden välillä, jotka lienevät syntyneet samasta aatteesta ja ovat siihen vaipuneet? Mikä olisi tämän eristyksen salaisuus? Täytyykö uskoa, että maa on päässyt pisimmälle taipaleellaan ja kokenut suotuisinta? Mitä olisi siis tehnyt kaikkeuden ajatus, ja mitä pimentoja vastaan sen olisi täytynyt taistella, koskei ole ehtinyt sen pitemmälle? Mutta olisivatko toiselta puolen nuo pimennot tai esteet, joiden on täytynyt syntyä vain siitä itsestään, koskeivät voi tulla mistään muualta, voineet sitä pysäyttää? Kuka olisi siis äärettömyydelle toimittanut nuo ratkaisemattomat ongelmat, ja mistä vielä kaukaisemmasta ja syvemmästä paikasta kuin se itse ne olisivat voineet lähteä?
Jonkun täytyisi sentään tietää, mitä ne kysyvät, ja koska äärettömyyden takana ei saata olla ketään, joka ei olisi itse äärettömyys, niin on mahdotonta kuvitella pahantahtoisuutta siinä tahdossa, joka ei jätä ympärilleen mitään kohtaa, mikä ei olisi kokonaan sen hallussa. Onko asian laita niin, että taivaankappaleissa aloitetut kokeet jatkuvat koneellisesti, kerran hankitun voiman nojalla, välittämättä niiden hyödyttömyydestä tai surkeista tuloksista, noudattaen sen luonnon tapaa, joka ei tunne niukkuuttamme ja tuhlaten sirottelee tähtiä avaruuteen, niinkuin siemeniä maahan, tietäen, ettei mikään voi mennä hukkaan? Vai rajoittuuko koko kysymys rauhastamme ja onnestamme, niinkuin maailmoiden kohtaloistakin tietoon siitä, onko vai eikö kokeiden ja yhdistelmien äärettömyys samaa kuin iankaikkisuuden? Tai lopuksi luultavimpaan tullaksemme, mekö itse petymme, emme tiedä mitään emmekä näe mitään, vaan pidämme epätäydellisenä sitä, mikä ehkä on vikoja vailla, me, jotka olemme vain vähäinen osa älystä, jota arvostelemme pienten ajatussirujen nojalla, mitkä se on suvainnut meille antaa?