V.
"Vietin kaksi päivää miellyttävässä lehtimetsässä, jossa ei ollut kuolleiden ruumiita. Sinä aikana toivuin ennalleni, vaikka mieleni olikin apea ja uskoin joka hetki joutuvani ruton uhriksi. Pony vahvistui myös. Kolmantena päivänä sälytin sen selkään sen vähäisen säilykevaraston, joka minulla oli, ja lähdin vaeltamaan nyt aivan autiossa seudussa. En kohdannut ainuttakaan elävää miestä, naista tahi lasta, vaikka kuolleita oli kaikkialla. Ruokaa oli onneksi runsaasti, sillä maa oli silloin toisenlainen kuin nykyään. Siitä oli raivattu pois puut ja pensaat ja se oli viljeltyä. Miljoonia suita varten aiottu elo kasvoi, kypsyi ja joutui hukkaan. Vainioilta ja hedelmätarhoista keräsin kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Autioitten maatalojen tienoilta sain munia ja pyydystelin kananpoikia. Myymälöistä löysin usein säilykeruokia.
"Kotieläinten suhteen tein omituisen havainnon. Ne villiintyivät ja alkoivat hyökätä toinen toisensa kimppuun. Kananpojat ja ankat joutuivat ensimmäisinä tuhon omiksi, kun taasen porsaat ja sen jälkeen kissat ovat taipuvaisimmat villiintymään. Pian koiratkin mukautuivat uusiin olosuhteisiin. Koiria oli niin paljon, että ne olivat maanvaivana. Ne ahmivat ruumiita, haukkuivat ja ulvoivat öisin, ja päivisin hiiviskelivät hiljaa etäämpänä. Ajan kuluessa huomasin, että niiden elintavat muuttuivat. Ensi alussa ne olivat erillään toisistaan epäluuloisina ja valmiina tappeluun, mutta jonkun ajan päästä ne alkoivat liikuskella suurina parvina. Koira oli seuraa rakastava eläin jo ennen kuin ihminen oli sen kesyttänytkään. Maailman viimeisinä päivinä ennen ruttoa oli kaikennäköisiä koiria — karvattomia koiria ja lämminkarvaisia koiria, koiria niin pieniä, että ne tuskin olisivat riittäneet suupalaksikaan toisille, jotka olivat suuria kuin puuma. Niin, suuremmat koirat tappoivat kaikki pienet ja heikot toverinsa. Eivät myöskään kaikkein suurimmat sopeutuneet uuteen luonnonvaraiseen elämään, vaan kuolivat. Tuloksena oli, että kaikki erilaiset koirarodut hävisivät, ja jäljelle jäi keskikokoinen, parvina juokseva susikoira, jonka te tunnette."
"Mutta eiväthän kissat elä laumoissa, isoisä", Hoo-Hoo väitti.
"Kissa on aina ollut seuraa vierova eläin. Kuten eräs yhdeksännentoista vuosisadan kirjailija sanoi, se elää yksinään. Se on aina elänyt yksinään, jo ennenkuin ihminen sen kesytti, koko tuon pitkän ajan, jonka se oli kesynä, ja nykyään, jolloin se jälleen on villinä.
"Hevoset villiintyivät samoin, ja kaikki hienot hevosrodut ovat taantuneet nykypäivien mustangiksi. Samoin kävi lehmien, kyyhkysten ja lampaiden. Tiedätte, että jotkut kanatkin jäivät eloon, mutta nykyään ne ovat aivan toisenlaisia kuin ennen ruttoa…
"Minun täytyy kiirehtiä kertomuksessani. Vaelsin autioiksi jääneissä seuduissa ja ajan kuluessa aloin kaivata ihmisolentoja yhä enemmän, mutta en milloinkaan tavannut heitä. Yksinäisyydentunne alkoi painaa mieltäni. Kuljin poikki Livermore-laakson sekä sen ja San Joaquin-laakson välisten vuorten yli. Te ette ole koskaan nähneet tuota laaksoa, mutta se on sangen laaja ja se on villihevosten tyyssija. Siellä niitä elää tuhantisin ja kymmentuhantisin laumoin. Tiedän sen, koska olin siellä kolmekymmentä vuotta sitten. Teidän mielestänne täällä rantalaaksoissa on runsaasti villihevosia, mutta ne eivät ole mitään San Joaquinin hevoslaumojen rinnalla. On omituista, että villiinnyttyään lehmät valitsivat olosijoikseen matalammat vuoriseudut. Epäilemättä siellä ne voivat helpommin puolustautua.
"Maaseudulla eivät rosvot ja tihutöidentekijät olleet niin pahasti mellastaneet, sillä näin useita kyliä ja pikkukaupunkeja, jotka olivat saaneet olla kokonaan rauhassa tulelta. Mutta ne olivat täynnä ruton saastaa, jonka vuoksi kiiruhdin niiden ohi ryhtymättä tutkimaan niitä sen tarkemmin. Lähellä Lathropia otin yksinäisyyteni vaivaamana suojateikseni kaksi paimenkoiraa, jotka olivat olleet vapaina vasta niin lyhyen ajan, että olivat sangen halukkaita alistumaan uudelleen liittoon ihmisen kanssa. Nämä paimenkoirat seurasivat minua monet vuodet, ja niiden verta on noissa susikoirissa, jotka teillä nyt on. Mutta kuudessakymmenessä vuodessa ovat paimenkoiraominaisuudet kadonneet, joten koirat nykyään ovat melkein kuin kesyjä susia."
Ristihuuli nousi seisaalleen, katsoi, että vuohet olivat turvassa ja laski ajan auringon asemasta iltataivaalla osottaen samalla olevansa kärsimätön isoisän kertomuksen pitkäveteisyyden johdosta. Edwin kehoitti isoisää kiiruhtamaan.
Tämä jatkoi.
"Ei ole enää paljon kertomista. Mukanani kaksi koiraani ja pony ratsastin hevosella, jonka olin onnistunut saamaan kiinni, ensin San Joaquiniin ja sieltä jatkoin matkaa vuoristossa olevaan ihanaan Yosemite-laaksoon. Sen suuresta hotellista löysin satumaiset määrät säilytettyjä ruokatarpeita. Laidun oli mainio, riistaa oli riittämiin ja laakson pohjassa mutkitteleva joki vilisi taimenia. Jäin sinne kolmeksi vuodeksi kärsien yksinäisyydestäni tavalla, jonka vain hienosti sivistynyt mies voi ymmärtää. Sitten en enää kestänyt sitä. Tunsin, että hermostoni tila läheni mielipuolisuutta. Kuin koirat olin minäkin seuraa rakastava eläin ja kaipasin omaa lajiani. Päättelin, että saattoi olla muitakin elossa, samoinkuin minä olin. Edelleen päättelin, että maan täytyi olla puhdas rutosta, koska siitä oli kulunut jo kolme vuotta.
"Hevoseni, ponyni ja koiraini seurassa lähdin taasen matkaan. Kuljin San Joaquin laaksoon, yli sitä ympäröivien vuorien alas Livermorelaaksoon. Kolmessa vuodessa tapahtunut muutos oli hämmästyttävä. Silloin oli maa mainiosti viljelty; nyt saatoin tuskin tuntea sitä, sillä niin oli villien kasvien onnistunut hävittää ihmiskätten työ. Nähkääs, ihminen oli aina huolehtinut vehnästä, kasviksista ja hedelmäpuista, joten ne olivat sangen pehmeitä ja arkoja. Rikkaruohot ja villit pensaat olivat sitävastoin aina saaneet kestää taistelua ihmistä vastaan; ne olivat kehittyneet sitkeiksi ja vastustuskykyisiksi. Tuloksena oli se, että kun ihmiskäsi poistui, villi kasvillisuus tukahdutti ja hävitti koko viljellyn kasvillisuuden. Arosudet lisääntyivät nopeasti, ja tapasin ensi kerran susia kaksin tahi kolmin seuduissa, joissa niitä aina oli säilynyt muutamia.
"Temescal-järven rannalla, lähellä entistä Oaklandin kaupunkia, kohtasin ensimäiset ihmisolennot. Oi, pojat, kuinka voisinkaan kuvata teille mielenliikutukseni, kun istuessani hevoseni selässä ja ratsastaessani hiljalleen alas mäenrinnettä järvenrantaan päin näin leirin savun nousevan puiden lomasta. Sydämeni miltei pysähtyi, ja tunsin tulevani mielipuoleksi. Sitten kuulin lapsen äänen — ihmislapsen äänen. Kuului koirien haukuntaa, johon minun koirani vastasivat. Luulinhan olleeni ainoa ihminen koko maailmassa. Eihän saattanut olla mahdollista, että oli toisia — savua ja lapsen itkua.
"Kun tulin metsästä järven ranta-aukeamalle, näin silmäini edessä vajaan sadan kyynärän päässä suuren miehen. Hän seisoi järveen pistävällä kallioniemekkeellä ja onki. En uskonut silmiäni ja pysäytin hevoseni. Koetin huutaa, mutta ääni takertui kurkkuuni. Huiskutin kättäni. Minusta tuntui kuin mies olisi katsellut minuun, mutta ei vastannut. Sitten painoin pääni käsiini yhä istuessani satulassa. Pelkäsin katsoa häneen, sillä ymmärsin sen harhanäöksi, joka katoaisi kohta, kun häneen vilkaisisin. Niin kallisarvoiselta tuo harhanäky tuntui, että tahdoin nauttia siitä vielä hetkisen, tiesin myös, että se säilyisi niin kauan kuin olisin katsomatta.
"Olin samassa asennossa, kunnes kuulin koirieni murisevan ja miehen äänen lausuvan jotakin. Mitä luulette hänen sanoneen? Sanon teille sen. Hän lausui: 'Pirustako teidän piti tänne tulla?'
"Aivan nuo sanat hän lausui. Nuo sanat lausui minulle sinun toinen isoisäsi, Ristihuuli, tervehtiessään minua Temescal-jarven rannalla viisikymmentäseitsemän vuotta sitten. En ole elämässäni kuullut käsittämättömämpiä sanoja. Avasin silmäni, ja edessäni seisoi suuri, tummaihoinen, parrakas mies, leveäleukainen, vino-otsainen, tuikeakatseinen. En tiedä, miten pääsin alas hevoseni selästä, mutta lähin, mitä muistan, joskin hämärästi, oli, että puristin hänen kättänsä kummallakin omallani ja nyyhkytin. Olisin syleillytkin häntä, mutta hän oli ahdasmielinen, epäluuloinen mies ja vetäytyi pois luotani. Puristin yhä hänen kättänsä ja nyyhkytin."
Isoisän ääni värisi ja katkesi hänen muistellessaan entispäiviä ja heikkouden kyyneleet virtasivat alas hänen poskiaan poikien katsellessa sitä ja tirskuessa.
"Kuitenkin itkin", jatkoi hän, "ja halusin syleillä häntä, vaikka autonkuljettaja oli hirviö, täydellinen hirviö, inhottavin mies, minkä olen koskaan nähnyt. Hänen nimensä oli… omituista, olen unohtanut hänen nimensä. Jokainen sanoi häntä autonkuljettajaksi — se oli hänen ammattinsa — ja nimi jäi pysyväiseksi. Siitä syystä hänen perustamaansa heimoa myös kutsutaan autonkuljettajiksi.
"Hän oli rajuluontoinen ja väkivaltainen mies. En voi ymmärtää, miksi rutto säästi hänet. Saattaa tuntua, että, huolimatta vanhasta metafyysillisestä käsityksestämme ehdottomasta oikeudesta, maailmankaikkeudessa ei ole lainkaan oikeutta. Miksi hän jäi elämään — hän, joka oli vääryyttä suosiva, siveellisessä suhteessa hirviö, tahra luomakunnassamme, julma, taipumaton ja eläimellinen. Hän taisi puhua vain automobiileista, koneista, bensiinistä ja varastohuoneista — erikoisesti näytti häntä huvittavan alhaiset huijaukset ja petokset, jonka uhreiksi olivat joutuneet hänen automobiiliansa käyttäneet. Kuitenkin hän säästyi, vaikka miljoonat, tuhannet miljoonat paremmat ihmiset saivat surmansa.
"Menin hänen kanssaan hänen leirilleen, jossa näin hänet, Vestan, naisten kruunun. Näky oli samalla sekä ihana että säälittävä. Hän, Vesta Van Warden, John Van Wardenin nuori puoliso, oli tuossa, rääsyihin puettuna, kädet täynnä naarmuja ja känsiä. Hän kumartui leiritulen ääreen tehden kyökkipiian tehtäviä, hän, Vesta, joka oli syntynyt suurimman rikkauden purppuraan, mitä maailma milloinkaan on nähnyt. Hänen miehensä, John Van Warden, omisti tuhannenkahdeksansataamiljoonaa dollaria ja ollen teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemies hän oli Amerikan todellinen valtias. Kun hän samalla kuului Kansainväliseen hallintoneuvostoon, oli hän yksi niistä seitsemästä, jotka johtivat koko maailman asioita. Vesta samoin oli yhtä jaloa syntyperää. Hänen isänsä oli ollut teollisuusmagnaattien johtokunnan puhemiehenä kuolemaansa saakka. Tämä virka oli tulla perinnölliseksi, ja jos hänen isällään, Philip Saxonilla, olisi ollut poika, olisi tämä varmasti seurannut häntä virassa. Mutta hänen ainoa lapsensa oli Vesta, korkeimman sivistyksen täydellinen kukka maapallollamme. Vasta Vestan ja Van Wardenin kihlajaisten tapahduttua Philip Saxon julisti vävynsä seuraajakseen. Se oli epäilemättä poliittisista syistä solmittu liitto. Minulla on syytä uskoa, ettei Vesta milloinkaan todella rakastanut puolisoaan sillä intohimoisella tavalla, josta runoilijoilla oli tapana laulaa. Se muistutti pikemminkin kruunupäitten välisiä avioliittoja, silloin kun magnaatit eivät vielä olleet heitä syrjäyttäneet.
"Siinä hän hääräili keittäen kalalientä nokisessa padassa, ihanat silmänsä avonaisen valkean lähettämän kitkerän savun tulehduttamina. Hänen kohtalonsa oli surullinen. Hän oli jäänyt eloon miljoonasta, samoin kuin minä olin ja samoinkuin autonkuljettaja oli jäänyt. Van Warden oli rakennuttanut Alamedan kukkuloille komean kesäpalatsin, joka oli korkealla huipulla tuhannen eekerin laajuisen puiston ympäröimänä. Ruton puhjetessa Van Warden lähetti Vestan sinne. Asestetut vartiot suojelivat puiston reunaosia, eikä mitään savuttamatonta saanut tuoda sinne, ei edes ruokaa tahi postia. Siitä huolimatta rutto löysi tiensä palatsiin. Se surmasi vartiat vartiopaikoiltaan, palvelijat tehtäväinsä äärestä, koko lukuisan palveluskunnan se pyyhkäisi pois — ainakin kaikki ne, jotka eivät paenneet. Siten Vesta oli ainoa eloon jäänyt tuossa palatsissa, joka nyt muistutti enemmän ruumishuonetta kuin asuinrakennusta.
"Autonkuljettaja oli ollut eräs niistä palveluskuntaan kuuluvista, jotka olivat paenneet muuanne. Palattuaan kahden kuukauden kuluttua hän tapasi Vestan pienessä kesähuvilassa, jonne tämä oli asettunut asumaan, koska siellä ei ollut kuolleita. Autonkuljettaja oli peto. Vesta pelkäsi häntä ja juoksi puiden lomaan piiloon. Samana yönä hän pakeni vuoristoon — hän, jonka pehmyt jalka ja hento ruumis ei milloinkaan ollut tuntenut kivien ja orjantappuroiden aiheuttamia tuskia. Autonkuljettaja seurasi ja saavutti hänet ja löi häntä. Ymmärrättekö sitä? Autonkuljettaja löi häntä kamalilla nyrkeillään ja teki hänestä orjan itselleen. Vestan oli kannettava puut, valmistettava tuli, keitettävä ruoka ja tehtävä kaikki muu alhainen leirityö — hänen, joka ei kertaakaan ollut tehnyt mitään palvelijoille kuuluvaa. Autonkuljettaja pakotti hänet tekemään nämä työt samalla kuin hän, täysi metsäläinen, näki parhaimmaksi maata ja katsella eikä tehnyt kerrassaan mitään paitsi joskus hiukan kalasteli ja metsästeli."
"Se oli autonkuljettajan onni", virkkoi Ristihuuli hiljaa toisille pojille. "Muistan hänet hiukan ennen hänen kuolemaansa. Hän oli mies, joka taisi tehdä työtä ja pani toisetkin sitä tekemään. Tiedätte, että isä nai hänen tyttärensä, ja teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän peittosi isää. Autonkuljettaja oli tuittupää, josta aina saimme uusia muistutuksia. Juuri kun hän veti viimeisiä hengenvetojaan, hän tarrasi minuun ja löi päähäni ammottavan haavan kartulla, joka aina oli hänen ulottuvillaan."
Ristihuuli raappi pörröstä päätään ikäänkuin tunnustellen arpea. Pojat kääntyivät jälleen isoisään päin, joka puheli hurmaantuneena Vestasta, autonkuljettajain heimon kantaisän vaimosta.
"Sanon, että te ette voi käsittää hänen asemansa surullisuutta. Autonkuljettaja oli palvelija, huomatkaa, palvelija, jonka oli madeltava pää alas painettuna Vestan kaltaisten edessä. Vesta kuului valtiasluokkaan sekä syntyperältään että avioliiton kautta. Saattoi sanoa, että hänen vaaleanpunervassa kädessään oli miljoonien sellaisten kuin autonkuljettajan, kohtalo. Ennen ruttoa olisi kaikki yhteys heidän keskensä ollut häväistys. Oh, näinhän sen. Näin kerran rouva Goldwinin, erään toisen suuren magnaatin puolison. Lentoasemalla, juuri aikoessaan astua omaan ohjattavaan ilmalaivaansa, hän pudotti päivänvarjonsa. Eräs palvelijoista otti sen ylös ja ojensi sen erehdyksessä hänelle — hänelle itselleen, joka oli eräs maan suurimmista ruhtinaallisista rouvista! Tämä horjui taaksepäin ikäänkuin päivänvarjossa olisi ollut pitaalia ja määräsi sihteerinsä ottamaan sen sekä hankkimaan selvän onnettoman nimestä ja huolehtimaan siitä, että hänet erotettaisiin. Samanlainen valta-asema oli Vesta Van Wardenilla. Mutta autonkuljettaja löi häntä ja teki hänestä orjan.
"… Bill — sehän hänen nimensä olikin, sehän oli autonkuljettajan oikea nimi. Hän oli kurja, alkuperäinen mies, jolla ei lainkaan ollut sivistyneen sielun hienompia vaistoja ja ritarillisia tunteita. Varmastikaan ei ole ehdotonta oikeutta, koska hänen osakseen tuli tuo ihmeellisin nainen, Vesta Van Warden. Te, pojat, ette milloinkaan voi tajuta tämän seikan surullisuutta, sillä te itsekin olette alkuperäisiä pikku metsäläisiä, jotka ette ymmärrä mitään muuta kuin metsäelämää. Miksi ei Vesta olisi yhtä hyvin voinut joutua minulle? Minä olin hienosti sivistynyt mies, suuren yliopiston professori. Ennen ruttoa oli hänen asemansa ollut kuitenkin niin paljon minun asemaani korkeammalla, ettei hän milloinkaan olisi suvainnut tietää minun olemassaolostani. Mitenkä kauhealta mahtoi tuntua hänestä tuo alhainen asema autonkuljettajan orjana. Ellei ihmiskunta olisi hävinnyt, en milloinkaan olisi saanut tuntea häntä, katsoa häntä silmiin, keskustella hänen kanssaan — niin, ja rakastaa häntä ja tietää, että hänenkin tunteensa minua kohtaan olivat sangen myötäiset. Minulla on täysi syy uskoa, että hän olisi rakastanutkin minua, kun maailmassa ei ollut toisia miehiä paitsi autonkuljettajaa, mutta hän pelkäsi tätä. Miksei rutto surmatessaan kahdeksantuhatta miljoonaa ihmistä surmannut lisäksi yhtä, nimittäin autonkuljettajaa?
"Kerran kun autonkuljettaja oli kalastamassa, Vesta rukoili minua surmaamaan hänet. Kyyneleet silmissä hän rukoili minua. Mutta autonkuljettaja oli vahva ja väkivaltainen mies, ja minä pelkäsin. Jälkeenpäin puhuin hänen kanssaan. Tarjosin hänelle hevoseni, ponyni, koirani, kaiken, mitä minulla oli, jotta hän olisi luovuttanut Vestan minulle, mutta hän irvisti minulle julkeasti, pudisti päätänsä ja lausui solvauksia. Hän sanoi, että hän oli ollut entisinä päivinä palvelija, joka oli saanut ryömiä tomussa Vestan ja hänen kaltaistensa jalkain juuressa, mutta että hänellä nyt sensijaan oli maan ylhäisin nainen palvelijanaan, joka keitti hänelle ruokansa ja hoiti hänen lapsiaan. 'Teidän päivänne olivat ennen ruttoa', hän sanoi, 'nämä ovat minun päiviäni ja hiton hyviä ne ovatkin. En vaihtaisi niitä entisiin mistään hinnasta.' Siten hän puhui, vaikka toisin sanoin, sillä hän oli kurja rahvaan mies ja kiroili alituisesti.
"Sitten hän selitti minulle, että jos hän tapaisi minut mielistelemässä Vestaa, hän vääntäisi niskani nurin ja samalla löisi Vestaakin. Mitä olisin voinut tehdä? Pelkäsin häntä, sillä hän oli hirviö. Saman päivän illalla, jona saavuin heidän leiriinsä, keskustelin Vestan kanssa kadonneesta maailmastamme. Puhuimme taiteesta, kirjallisuudesta ja runoudesta autonkuljettajan kuunnellessa ja pilkatessa meitä. Häntä kiusasi ja suututti puheemme, josta hän ei ymmärtänyt mitään. Lopuksi hän sanoi: 'Kas tässä on Vesta Van Warden, magnaatti Van Wardenin entinen puoliso — kopea ja turski kaunokainen, joka nyt on minun vaimonani. Niin, professori Smith, aika on muuttunut, aika on muuttunut. Kas niin, vaimo, otapa mokkasiinini pois jaloistani, mutta liiku eloisasti. Tahdon näyttää professori Smithille, kuinka hyvin olen sinut opettanut.' Näin Vestan purevan hampaitaan ja kapinan liekin syttyvän hänen silmiinsä, mutta autonkuljettaja kohotti pahkuraisen nyrkkinsä iskuun valmiiksi. Pelkäsin ja sydäntäni kouristi, mutta en voinut mitään tuolle hirviölle. Nousin lähteäkseni pois, jotta minun ei tarvitsisi olla todistamassa sitä, mikä seuraisi, mutta hän nauroi ja uhkasi lyödä minua, ellen jäisi katsomaan. Istahdin väkivallan pakotuksesta järven rannalle leiritulen ääreen ja näin Vestan, Vesta Van Wardenin, polvistuvan ja riisuvan tuon irvistävän, karvaisen, apinamaisen ihmishirviön mokkasiinit.
"… Oh, te ette ymmärrä, pojat. Ette ole koskaan nähneet mitään muuta ettekä ymmärrä. 'Koko talttunut ja tottelevainen', ilakoi autonkuljettaja Vestan suorittaessa tuota kauheata, alhaista tehtäväänsä. 'Kylläkin vähän vikuri ajoittain, professori, vähän vikuri kylläkin, mutta näppäys leukaperiin tekee hänestä kiltin ja säyseän kuin karitsan!'
"Toisella kertaa hän sanoi: 'Olemme saaneet urakaksemme lisääntyä ja täyttää maa. Teiltä puuttuu edellytykset, professori, kun teillä ei ole vaimoa, ja ihmiskunta on yhtä lukuisa kuin ennen vanhan Eedenin puutarhassa. Mutta minä puolestani en ole käynyt ylpeäksi. Sanon teille, professori!' Hän osoitti pientä lastaan, joka oli vain vuoden vanha. 'Tuossa on teidän vaimonne, joskin saatte odottaa, kunnes hän on kasvanut suuremmaksi. Eikö se tyydytä, vai? Me olemme kaikki tasa-arvoisia nyt, vaikka minä se täällä olen pomo. Mutta en kumminkaan ole käynyt ylpeäksi — en, totta vie. Suon teille kunnian, professori Smith, sangen suuren kunnian kihlata minun ja Vesta Van Wardenin tyttären. Eikö ole hiton harmillista, ettei Van Warden ole täällä sitä näkemässä?'"