IV.
Aurelia astui ystävänsä kanssa yläkerran pylvässaliin, puhellen: "Julia rakkaani, et usko, miten onnelliseksi tunnen itseni, kun sinä tulit tänne! Mikä sinut panikaan lähtemään tälle pitkälle matkalle?"
Mutta Julia jäi sanatonna seisomaan pylväitten väliin, sillä siinä aukeni hänen eteensä kevät koko loistossaan, Liibanon-vuoriston ihana kevät. Tummat tamareskit yllä, vaaleat hopeapoppelit alla, kukkivat ollianderit ja nuo mahtavat seetrit. Ah, tätä ihanuutta! Koko ilma oli täynnä kevätkukkien tuoksua ja lintujen laulua. Alhaalla solisi vuoripuro, ja kaukana kimalteli Välimeri. Vasta lumouksestaan toinnuttuaan vastasi Julia:
"Enpä oikein itsekään tiedä, miksi läksin. Tahdoin vain pois Roomasta jonnekin kauas, ja kun sitten laivamiehet toivat sinun tervehdyksesi, oli matkani suunta määrätty."
"Hyvä se ainakin oli, että tulit tänne. Mutta mitäs Roomaan oikein kuuluu? Siitä on jo vuosia, kun sieltä läksin."
"Vuosiahan siitä on", virkkoi Julia muistellen samalla Aurelian nuoruuden tummaa tarinaa. "Paljon on siellä sillä aikaa tapahtunut, muuttunut. Paljon on tietysti ennallaankin. Hurjat kilpa-ajot ja gladiaattoritaistelut ovat tietysti edelleen mielihuvina. Amfiteatterissa käydään, pitoja pidetään ja kylpylaitokset ovat ennallaan. Mutta Palatinuksella on kaikki kuollutta. Ei enään ajeta iloisiin juhliin keisarin luo, kuten sinun aikanasi."
"No, ja miksi ei?"
"Näes keisari, tuo synkkä Tiberius, ei asu Palatinuksella. Jo vuosia sitten hän muutti Caprin kalliosaarelle Neapoliksen edustalle. Kallion korkeimmalla kohdalla on hänen linnansa, josta hän lähettää julmia käskyjään yli valtakunnan. Rooma vilisee keisarin urkkijoista. Kukaan ei siellä enään ole turvassa hengestään. Myrkky, tikari ja karkoitukset ovat jokapäiväisiä asioita."
"Voi surkeutta! Semmoinenko on tuo ennen niin iloinen Rooma!"
"Semmoinen! Meikäläiset ovat heittäytyneet hurjaan huvitteluun — eihän sitä tiedä milloin joutuu tuomittavaksi. Kansa taas huutaa lakkaamatta: ruokaa ja huvitusta! — Muutamat tosin ovat luopuneet kokonaan huvituksista, ovat löytäneet elämälleen kauniimman sisällön. — — Aurelia, ystäväni, minäkin olen löytänyt — minulla on salaisuus."
Aurelia veti ystävänsä hellästi luokseen, kysyi: "Minkä salaisuuden tuot tänne Roomasta?"
"Olen vihkiytynyt Isikselle."
Aurelia hätkähti: "Oletko Isiksen naispappi?"
"En. Sinun aikanasi kyllä mentiin julkisesti Isiksen papeiksi, mutta nyt on toisin. Nyt vihkiydytään salaisesti Isikselle. Kuinka monen puhdistuksen kilvoituksen ja koetuksen läpi saa siinä käydä. Värisin kauhusta, kun yksin vietin yön puhdistuskuopassa, jonka sälökaton läpi lakkaamatta tippui verta valkealle hunnulleni. Mutta kestin senkin, ja kun sitten tulin viimeiselle asteelle, sain selvän tiedon siitä, että manalanmatkallani kuningatar Isis valaisee Akeronin pimeyttä ja hallitsee Styxin syviä vesiä. — Aurelia, on suurta, kun tuntee puhdistuneensa kaikesta pahasta, tuntee kuuluvansa Isikselle ja löytää lohdutuksen hänessä. Jospa sinäkin löytäisit hänet!"
"En kaipaa Isistä! Olen jo löytänyt ikuisen lohdutuksen. Olen löytänyt sen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi."
"Murheelliset autuaiksi! Kuka on sellainen?" kysyi Julia ihmetellen.
"Kristus, maailman vapahtaja."
"Minkä kansan jumala hän on? En tunne nimeä, en edes Pantheonissa ole nähnyt sennimistä jumalaa."
"Ja kuitenkin hän, jos kukaan, on jumala. Hän nousi ylös taivaaseen. Mutta hän asui ensin ihmisenä täällä keskellämme. Hän opetti, teki kuolleet eläviksi, paransi sairaat. Olen itse nähnyt hänet."
"Olet nähnyt jumalan! Elävänä! Aurelia! En käsitä! Nähnytkö jumalan elävänä?"
Aurelia kietoi kätensä ystävänsä vyötäisille ja vei hänet istumaan mukavalle leposohvalle. Sitten hän kertoi hänelle kaiken, mitä tiesi Jeesuksesta. Hän kuvaili oman tapaamisensa Genetsaretin rannalla, kertoi Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja vihdoin ihmeellisestä illasta, jolloin hän selvästi tunsi Jeesuksen läsnä-olon.
Julia oli iki-ihmeissään. Hänen oli vaikea käsittää kaikkea. Sairaitten parantamisen hän vielä ymmärsi — oli semmoisesta ennenkin kuullut — mutta kuolleitten herättäminen, ylösnousemus ja nuo ihmeelliset opetukset! Rakastaa vihollisiaan! Ei, ei, kaikki meni yli ymmärryksen! — Mutta Aurelia oli kärsivällinen selittäen yhä uudestaan. Ja kun hän vihdoin kertoi, miten jo satoja vuosia sitten oli ennustettu Kristuksen tulosta, kirkastuivat Julian kasvot äkkiä ja hän sanoi: "Kuules, nyt minä tiedän, kenestä Vergilius puhuu neljännessä paimenrunossaan! Hän ennusti Kristuksen tuloa! Annas kun haen!" — — —
Samassa jo palasi Julia, kädessä pergamenttikäärö, jonka hän varovasti aukaisi. Hetken etsittyään hän luki:
"Syntyvi poika ja
uudelleen alkaa
vuossatain mahtava kierto.
Sukupolvi uuss'
taivaasta astuvi alas.
Juno, armoinen ollos
pojalle, mi ajan kultaisen alkaa!
Rikoksemme jäljet poistuvat kaikki.
Rauha on maassa,
luonnossa yltäinen kyllyys.
Käärme on kuoleva.
Karja ei jalopeuraa pelkää."
"Aurelia, eikös olekin tämä ennustus Kristuksesta?"
"Mahdollisesti! Mutta sille, joka on nähnyt Herran ja tuntenut hänen läsnäolonsa, eivät ennustukset enään paljon merkitse, Herra itse on kaikki kaikessa. — Jäi äsken kertomatta, että tuota onnellista aikaa Pyhän Hengen vuodatuksen jälkeen ei kauan kestänyt. Ne, jotka surmasivat Herran, alkoivat vainota hänen oppilaitaankin. Jalo Stefanus kivitettiin kuoliaaksi, ja monen piti paeta Jerusalemista. Sukulaiseni Luukas on juuri matkalla ottamassa selkoa, miten Herran omien on käynyt."
"Sinäkin olet siis Kristuksen oma?" kysyi Julia.
"Olen. Vaikka ei minua ole vielä kastettu, Herran oppilaat kun eivät ole olleet selvillä siitä, saavatko he kastaa semmoisenkin, joka ei ole juutalainen. Mutta uskon varmasti, että minun osakseni tulee sekin autuus."
"Kunpa se tulisi minullekin! Koko Isis-salaisuus tuntuu nyt niin tyhjältä kaiken sen rinnalla, mitä olet kertonut Kristuksesta."
"Kyllä se tulee! Herra on ikuinen rakkaus. Hän ottaa omakseen kaikki ja täyttää sydämemme ihmeellisellä lämmöllä, joka ei enään ole kotoisin täältä alhaalta. — Julia rakkaani, minä tiedän, että Herra kätkee sinutkin rakkautensa mereen ja ottaa pois sinun murheesi."
Julia kätki kyyneleiset kasvonsa ystävänsä syliin ja kuiskasi: "Sitä minä juuri tarvitsenkin. Murheeni ovat raskaat."