VII.
Eräänä iltana, sun sade oli jo kahteen päivään estänyt Aunea menemästä tavalliselle kävelymatkalleen, rohkaisi hän viimeinkin itseään ja kysyi neiti Leidersdorffilta, heidän istuessaan valkean ääressä, työtä tekemässä, tunsiko hän metsänvartijan.
— Metsänvartijanko? kysyi neiti ihmetellen, minkä äkkinäisen käänteen hänen nuoren kuuntelijansa ajatukset olivat tehneet. Hän oli nimittäin tapansa mukaan vaipunut muistoihinsa, niin että Aune puolen tunnin ajan oli koettanut johtaa keskustelua ikävöityyn aineesen.
— Metsänvartijanko? toisti vanhus. — En tosiaan tiedä, mitä sanoa; tunnen häntä hyvin vähän, hän on ollut täällä ainoastaan lyhyen ajan. Mutta olen kuullut, että hän olisi aivan rappiolla.
Aune katsahti ylös.
— Rappiollako?
— Niin ainakin sanotaan. Mutta ihmiset puhuvat hyvin paljon, johon ei varmasti voi luottaa, — lisäsi hän, jatkaen sitten kertomuksiaan menneistä ajoista.
Aune istui kuin pilvistä pudonneena.
Oliko mahdollista? Siinäkö salaisuus olikin?… Hän ei voinut sitä uskoa. Itsekseen lupasi hän ensi kerralla tarkata metsänvartijata, tullakseen selville asiasta.
Jo seuraavana päivänä paistoi aurinko kirkkaasti eikä Aune kävelyltään ehtinytkään kauas, ennenkuin hän vieressään kuuli tutun äänen: "Hyvää päivää, neiti!"
Hän oli hyvin iloinen ja rupesi heti reippaalla, puoleksi tuttavallisella äänellä, joka oli tullut tavalliseksi heidän välillään, puhumaan "tavattoman pitkästä ajasta", mikä oli kulunut siitä, kun he viimeksi toisensa tapasivat, sekä Iaskemaan leikkiä kuinka kovin hän oli kaivannut Aunen seuraa. Sitten antoi hän Aunelle vihkon harvinaisia valkoisia liljoja, joita oli poiminut suon toisella puolella. Aune mietti hetkisen, otti sitten kukat vastaan katsomatta antajaan kuitenkaan.
Hän oli levoton ja alakuloinen. Hän tunsi, että jokin tunne hänessä tulisi tukehutetuksi, jos vanhan neidin puheessa olisi perää.
Kun he olivat tulleet Vejrhöjnin alapuolella olevaan pieneen laaksoon, jonne he tavallisesti retkillään kulkivat, istuutui Aune pienelle mättäälle ison kiven luona. Metsänvartija istui vähän loitommalle ja oli niin iloissaan, ettei huomannut Aunen alakuloisuutta. Hän kertoi kaikesta, mitä näinä kahtena päivänä oli tapahtunut, raju-ilmasta ja sateesta, joka edellisenä yönä oli tunkeutunut suon vieressä olevan tuman katon kautta sisään niin, että hänen vuoteensakin oli täyttynyt.
Hän istui jalat allansa ristissä. Hatun oli hän lämpimän tähden asettanut maahan ja auringon säteet sattuivat hänen vaaleisiin hiuksiinsa. Puhuessaan kuori hän veitsellään pitkää raippaa, minkä oli metsästä ottanut.
Aunen katse, joka oli ollut kukkiin kiinnitettynä, seurasi häntä nyt tarkkuudella.
Mutta kauan ei hän ollut seuralaistaan katsellut, ennenkuin hän hymyili omalle pelvolleen. Mahdotonta oli, että tämä mies oli niin syvään langennut. Kuinka olikaan hän niin yksinkertaisesti uskonut, mitä sanottiin? Katsellessaan kasvoja, jotka hymyillessäänkin olivat suruiset ja alakuloiset, mitkä muistuttivat huonosti hoidettua lasta, ajatellessaan hänen käytöstään, liikuttavaista huolenpitoaan Aunesta heidän tuttavuutensa alusta, silloin oli hän ihan varma, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja hän häpesi, että hetkeäkään oli voinut epäillä häntä.
Mutta mitä maailmassa hän sitten sureskeli, kun ei tämä ollut syynä?
Hartaasti hän toivoi, että seuralaisensa avaisi sydämmensä hänelle aivan kuin sisarelle. Oliko se mahdotonta? Olivathan he yhtä yksinäiset tässä maailmassa ja tämä yhteinen tunnehan oli saanut heitä toisiinsa liittymään ja sitten yhdistänyt heitä kuten sukulaisuuden siteillä.
Viimein katsahti hän Auneen ja kysyi eikö hän ollut "hyvällä tuulella", oliko joku ikävä kohdannut "tuolla ylhäällä" — hän kohotti toista kulmakarvaansa ja osoitti päällään Nörrekjaeriä kohti.
Aune ei heti vastannut, katsoi vaan kukkiaan, mitkä oli rintaansa kiinnittänyt.
Äkillinen vallattomuus, jota ei Aune itsekään saattanut selittää, synnytti hänessä halua kertomaan kaikki, mitä oli kuullut. Tekisikö tosiaan sen? Oliko sopivaista?
Toinen huomasi hänen empimyksensä ja sanoi:
— Minä näen, että vastoinkäyminen on teitä kohdannut!… Onko jotakin ikävällistä sattunut?
— Ei, päinvastoin!
— Ah! — suokaa anteeksi; siis vieläkin salaisuus.
— Mistä niin päätätte?
— En tiedä — näen sen kasvoistanne.
— Entäs jos erehdytte?
— Tahdotteko silloin kertoa sen minulle?
— Tahdon, jos lupaatte olla suuttumatta?
— Miksi suuttuisin?
— Senvuoksi… että se… koskee teitä.
— Minua? — sanoi hän katsoen hämmentyneenä Aunea. — Kertokaa!
— No, no, — nauroi Aune — eihän se liene niin vaarallista… vaikka… ikävätä kylläkin.
— Mitä sitten asia koskee?
— Se on… Ei, en taida kuitenkaan sanoa mitään, — lausui hän punehtuen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
— Kyllä vaan… antakaa minulle siitä tieto, pyysi hän kiihkeästi.
— Ei, ei… tosiaankin on se hyvin tyhmää.
— Mutta voittehan toti sanoa. Mitä minusta sanotaan? Teidän täytyy se kertoa!
— No, olkoon menneeksi, sanoi hän katsahtaen seuralaiseensa. Kerrotaan… että te… että te… juotte, lausui hän äkisti ja punehtui aivan kuin olisi sopimattomia puhunut.
— Mitä? juonko? Mitä?… Ah, lausui hän äkkiä. — Sitenkö! Ha, ha, haa! Senhän teenkin. Vakuutan teille, että niin teen, sanoi hän nauraen.
— Niin, mutta juonhan minäkin, virkahti Aune nauraen. Hän oli nyt vakuutettu, että neidille oli kaikki kerrottu väärässä valossa ja että hän taasen saattoi seuralaiseensa luottaa.
Kuitenkin katui hän sanoneensa tuon asian. Hyvin huomasi hän, että seuralaisensa oli loukkaantunut. Hän oli jälleen tullut hiljaiseksi ja hajamieliseksi ja alkoi innokkaasti veistellä raippaansa.
Sitten katsahti hän Auneen ja kysyi empien:
— Uskoitteko tekin?
— Tietysti, tämä nauraen vastasi.
— No, sepä oli kauniisti tehty. Minun tulisi kai tänäpänä nauttia väkeviä oikein tuntuvasti, ettei teidän hyvät ajatuksenne minusta joutuisi häpeään. Vanha… neitikö teille sellaisia kertoo?
— Kuka niitä sitten kertoisi?
— Niin, niin — onhan kuitenkin hyvä tietää…
— Saanko pyytää teitä, herrani! keskeytti häntä Aune ja ojensi
torjuvasti kättään, koettaen osotella vanhan neidin hienoja tapoja. —
Hänen armonsa ei suinkaan suvaitsisi, että hänen armonsa armollinen…
— Molemmat nauroivat eivätkä oikeastaan tietäneet, minkätähden.
Äkkiä vaikeni Aune ja säpsähti. Hän luuli kuulleensa huudon aivan heidän lähellään.
— Jumalani! huudahti hän ja tahtoi nousta. — Eihän vain kreivi ole tulossa?
— Kreivikö?
— Niin, ettekö kuulleet?
— Nyt kuulen tosiaan. Mutta sehän on Jaakko, vanha paimen. Ettekö ole häntä nähneet? Paimenessa ollessaan hän aina laulaa… Tarkatkaa kuinka kauniisti hän laulaa, vaikka onkin jo lähemmä seitsenkymmenvuotias… Kuuletteko?
Molemmat kuuntelivat.
Vallitsevassa hiljaisuudessa ja kirkkaassa, lämpimässä lokakuun ilmassa kuului etäältä omituista laulua, valittava sävel, joka sekaantui leivojen iloiseen viserrykseen.
— Eikö totta?… Ääni on kuin lapsen?
— On, kuinka ihmeellistä! Taukoamatta hän laulaa.
— Hän ei ole oikein viisas… Hänellä sanotaan olevan sydänsuru.
— Eikö ole kummallista, että täällä on niin monta mielenvikaista?
— Paikkakunnan ilma on siihen syynä. Täällä kummittelee.
— Kummitteleeko?
— Aivan niin, ettekö sitä tiedä? Ettekö ole kuulleet punasilmäisestä kissasta tai miehestä, jonka hampaat kalisevat? Ettekö?… Ettekö myöskään koirasta, joka itkee kuin ihminen ja kanasta, joka laulaa jokaisena juhannusyönä?… kaikki tapahtuu suolla. Kerronko siitä teille?
— Kertokaa vain, mutta ei tänään, sanoi Aune nousten. Oli aika palata, Suon peitti hieno sumu ja varjot kävivät pitemmiksi. Hän pudisti helmastaan kanervat, joita istuessaan oli murentanut, kiinnitti päällisnuttunsa, katsahti kukkiinsa ollakseen varma, että ne olivat jälellä, huomasi hansikkaansa maassa — ne hän tavallisesti ensin pani pois — otti ne ylös, sovitteli päähinettään ja kuunteli vielä hetken omituista laulua etäisyydestä.
Metsästäjä, joka niinikään oli noussut, katseli häntä säihkyvin silmin sivultapäin.
Käydessään kapeata polkua, joka johti rinnettä alas ja jolla eivät voineet vierekkäin astua, käveli Aune vähän aikaa metsästäjän takana ja saattoi silloin häiritsemättä tarkata häntä. Tämä oli tosiaan kookas mies käydessään tuossa pyssy olalla ja kanervakukka hatussa uskollisen koiransa seuraamana. Kenties oli pää vähän liian pieni niin komeaan vartaloon nähden, mutta kädet ja jalat olivat kauniit sekä hyvin muodostuneet. Korvansa olivat pienet ja hienot ja ahvettuneen niskan ympäröimät vaaleitten hiusten hienot kiharat, jotka tekivät hänet kauniimmaksi. Ei hän ymmärtänyt, miksi hän ensin oli näyttänyt vähemmän miellyttävältä. Kaunis hän ei varsinaisesti ollut, mutta ei Aune kuitenkaan löytänyt hänessä mitään, minkä olisi tahtonut toisin olevaan. Kuinkahan vanha hän oli? Sopivassa tilaisuudessa tahtoi hän sitä tiedustaa. Hän näytti olevan noin kuudenkolmatta tai vähän nuoremman. Vasenta jalkaansa veti hän perässään aivan kuten Aunen isäkin oli tehnyt. Eikö tämä ollut ihmeellistä?
Samassa kääntyi ajatusten esine ja sanoi:
— Kavahtakaa, neiti!… Tässä on hyvin kosteata.
Aune säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat tulleet syvälle ojalle, jonka rankka sade oli santaan uurtanut ja joka vielä oli täynnänsä vettä.
Metsästäjä asettui pitkine säärineen ojan yli ja ojensi kätensä Aunelle. Kun tämä siihen tarttui, tunsi hän pistoksen sydämmessään ja yli päästyään meni hän nopein askelin edellä seuralaistaan odottamatta.
Vähän sen jälkeen kääntyivät he metsään hakeakseen siimestä. Puron yli olevalla puusillalla pysähtyivät kumpikin ehdottomasti ja vaipuivat ajatuksiinsa katsellessaan kirkasta, kohisevata vettä, joka äkkijyrkkään laskuunsa kuljetti mukanaan lehtiä, puunkuoria ja hyönteisiä. Päänsä yläpuolella kohisivat metsän puut ja pöllöjen läpitunkeva huuto kuului aivan kuin haaksirikkoisten avunhuuto. Vedenpinnan yläpuolella surisivat hyttyset ja kappalen matkan päässä viserteli hamppuvarpunen.
— Mitä mietitte, neiti Thorbjörnsen? — kysyi metsästäjä hiljaan katsoen Auneen.
Aune punehtui ja kulki nopein askelin eteenpäin vastaamatta. Hän oli tosiaankin vaipunut ajatuksiin, joita itsekin täytyi hävetä.