II

Hääpäivänä Levin ei vanhan tavan mukaan — vanha ruhtinatar ja Dolly pitivät tiukasti huolta kaikkien tapojen noudattamisesta — saanut nähdä morsiantaan. Hän söi päivällistä hotellissaan kolmen sattumalta yhteen osuneen vanhanpojan seurassa. Ne olivat Levinin velipuoli Sergei Ivanovitsh Koznyshev, Levinin entinen ylioppilastoveri, nykyään luonnontieteen professori Katavasov, jonka Levin oli tavannut kadulla ja tuonut hotelliin, sekä Tshirikov, sulhaspoika, moskovalainen rauhantuomari ja Levinin karhunmetsästystoveri. Päivällisillä oli hyvin hauskaa. Sergei Ivanovitsh oli mitä parhaimmalla tuulella. Häntä huvitti suuresti Katavasovin eriskummallinen käytös, ja Katavasov, joka tunsi että hänen erikoislaatuisuuttaan osattiin täällä pitää oikeassa arvossa, keikaroi sillä. Tsirikov piti iloisin ja hyväntahtoisin huomautuksin keskustelua yllä.

— Niin, meidän ystävämme Konstantin Dmitritsh oli kovin lahjakas nuori mies, puhui Katavasov venytellen sanojaan samoin kuin luentoa pitäessään. — Minä puhun menneistä ajoista, sillä häntä ei enää ole. Tiedettäkin hän rakasti silloin yliopistossa lähtiessään ja harrasti kaikkea inhimillistä. Mutta nyt on hän valjastanut puolet lahjoistaan itsepetokseen ja toisen puolen puolustamaan tuota petosta.

— Pahempaa avioliiton vihollista kuin te en ole vielä nähnyt, Sergei
Ivanovitsh sanoi.

— En minä ole sen vihollinen. Minä olen vain työnjaon kannattaja. Ihmiset, jotka eivät osaa tehdä mitään muuta, tehkööt ihmisiä; toiset taas toimikoot heidän valistuksekseen ja onnekseen. Niin minä sen asian ymmärrän. On paljon ihmisiä, jotka ovat halukkaita sekoittamaan nämä ammatit yhteen; minä en kuulu heihin.

— Kuinka minä riemastunkaan, kun saan kuulla teidän rakastuneen!
Levin sanoi. — Muistakaa kutsua minut häihinne.

— Minä olen jo rakastunut.

— Niin, mustekaloihin. Tiedätkö, Levin sanoi veljelleen, — että
Mihail Semjonitsh kirjoittaa teosta mustekalojen ruoasta…

— Älkäähän sotkeko! Samantekevää, mistä minä kirjoitan. Mutta asianlaita on niin, että minä tosiaankin rakastan mustekaloja.

— Eihän se estä rakastamasta myös vaimoa.

— Se ei kyllä estä, mutta vaimo estää.

— Miten niin?

— Saattepa nähdä. Tekin pidätte maanviljelyksestä, karjanhoidosta ja metsästyksestä; saattepa nähdä!

— Arhip kävi äskettäin kaupungissa ja sanoi, että Prudnojessa on aikalailla hirviä ja kaksi karhuakin, huomautti Tsirikov.

— No, ne te kyllä saatte ilman minuakin.

— Niin se käy, sanoi Sergei Ivanovitsh. — Saat jo edeltä käsin sanoa hyvästit karhunajolle: vaimosi ei päästä.

Levin puhkesi hymyyn. Ajatus siitä, että vaimo ei päästä, oli hänestä niin suloinen, että hän oli valmis ainiaaksi luopumaan karhunajon ilosta.

— Mutta on se ikävä, että ne kaksi karhua teilataan ilman teitä. Muistatteko, millaista oli viime kerralla? Olisi ollut ihanaa päästä taas metsälle, yllytti Tshirikov.

Levin ei tahtonut särkeä hänen harhaluuloaan, että maailmassa saattaisi olla jotain hyvää ilman häntäkin, eikä sen vuoksi sanonut mitään.

— Hyvästijättö poikamieselämälle ei ole tullut tavaksi turhan takia sanoi Sergei Ivanovitsh. — Tulipa kuinka onnelliseksi tahansa, on kuitenkin sääli vapautta.

— Ettekö myönnä, että teillä on samantapainen tunne kuin Gogolin sulhasmiehellä, että tekisi mieli hypätä ikkunasta pakoon.

— Varmasti on, vaikkei myönnä! sanoi Katavasov ja remahti kovaan nauruun.

— No, ikkuna on vielä auki… Lähdetään heti Tveriin! Toinen kuuluu olevan emäkarhu, menemme suoraan pesälle. Lähdetäänpä tosiaan viiden junassa. Tehkööt täällä mitä tahtovat, sanoi Tsirikov hymyillen.

— Totta totisesti, sanoi Levin hymyillen, — en löydä sisimmästäni harmin hitustakaan, vaikka menetänkin vapauteni.

— Teidän sisimmässänne on nyt sellaisenne sekasorto, ettette löydä sieltä mitään, sanoi Katavasov. — Odottakaahan, kunnes hiukan selviätte, sitten löydätte!

— Totta kai minä nyt tuntisin edes jotain sinnepäin, että tunteestani (hän ei tahtonut sanoa toisten kuullen "rakkaudestani") ja onnestani huolimatta minun on kuitenkin sääli vapauttani… Päinvastoin, olen iloinen sen menettämisestä.

— Mennyttä miestä! sanoi Katavasov. — No niin, nostetaan malja sen kunniaksi että hän tointuu tai että edes yksi sadasosa hänen haaveistaan täyttyy. Jo sekin olisi niin suuri onni, ettei sellaista ole maan päällä nähty.

Kohta päivällisen jälkeen vieraat lähtivät ehtiäkseen pukeutua häihin.

Yksin jäätyään Levin muisteli noiden vanhojenpoikien puheita ja kysyi vielä kerran itseltään, suriko hän sisimmässään vapautensa menettämistä, josta oli puhuttu. Hän hymyili sitä ajatellessaan. "Vapaus? Mitä sillä tekee? Onni piilee siinä, että saa rakastaa ja toivoa ja ajatella rakastamansa henkilön toivein ja ajatuksin, toisin sanoen olla ilman vapautta. Se on onnea se!"

"Mutta tiedänkö minä hänen ajatuksensa, hänen toiveensa ja tunteensa?" kuiskasi hänelle äkkiä jokin ääni. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui mietteisiinsä. Ja yhtäkkiä hänet valtasi omituinen tunne. Hänet valtasi pelko ja epäilys, epäilys kaikkea kohtaan.

"Entä jollei hän rakastakaan minua? Entä jos hän tulee vaimokseni vain päästäkseen naimisiin? Entä jos hän ei itse tiedä mitä tekee?" hän kyseli itseltään. "Hänhän voi havahtua ja huomata vasta naimisiin mentyään, ettei rakastakaan minua eikä ole voinutkaan rakastaa." Ja Levinin mieleen tuli outoja, pahoja ajatuksia Kittystä. Hän oli mustasukkainen Vronskille kuten vuosi sitten, aivan kuin eilen olisi ollut se ilta, jolloin hän näki heidät yhdessä. Hän epäili, ettei Kitty ollut sanonut hänelle kaikkea.

Hän hypähti nopeasti pystyyn. "Ei, tämä ei käy!" päätti hän epätoivoissaan. "Minä menen hänen luokseen, kysyn ja sanon viimeisen kerran: Me olemme vielä vapaita, eikö olisi paras pysähtyä? Eihän ole mitään pahempaa kuin ikuinen onnettomuus, häpeä ja uskottomuus!" Levin lähti hotellista epätoivo sydämessä, kiukustuneena kaikkiin ihmisiin, itseensä ja Kittyyn, ja ajoi Kittyn luo.

Levin tapasi Kittyn perähuoneessa. Hän istui arkulla ja järjesteli palvelustytön kanssa erivärisiä vaatteita, joita oli läjissä tuolien selustoilla ja lattialla.

— Kas, hän huudahti ilosta säteilevin kasvoin Levinin nähdessään. — Sinäkö, tekö täällä? (Ennen tätä päivää Kitty oli väliin sinutellut, väliin teititellyt Leviniä.) En ollenkaan osannut odottaa. Minä käyn läpi tyttöajan pukujani, kenelle annan minkin niistä…

— Vai niin! Se on hyvä! sanoi Levin katsoen synkästi palvelustyttöön.

— Mene, Dunjasa, minä kutsun sinua sitten, sanoi Kitty.

— Mikä sinun on? kysyi hän sinutellen Leviniä epäröimättä heti kun palvelustyttö oli mennyt. Kitty oli huomannut Levinin kasvoilla synkän ja kiihtyneen ilmeen, ja pelko valtasi hänet.

— Kitty, minä kärsin! Minä en jaksa yksin, sanoi Levin epätoivo äänessään pysähtyen Kittyn eteen ja katsoen häntä rukoilevasti silmiin. Levin näki jo hänen hellistä, rehellisistä kasvoistaan, ettei siitä, mitä hän oli aikonut sanoa, voisi tulla mitään, mutta hän tarvitsi kuitenkin Kittyn omaa vakuutusta päästäkseen epäilyksistään. — Minä tulin sanomaan, ettei vielä ole liian myöhäistä. Kaiken voi vielä peruuttaa ja korjata.

— Mitä? Minä en ymmärrä mitään. Mikä sinun on?

— Se, mitä olen niin monesti sanonut ja mitä en voi olla ajattelematta… etten ole sinun arvoisesi. Sinä et ole voinut suostua menemään naimisiin minun kanssani. Ajattelehan vähän. Sinä olet erehtynyt. Ajattele tarkoin. Sinä et voi rakastaa minua… Jos… on parempi, että sanot sen, puhui Levin katsomatta Kittyä silmiin. — Minä tulen onnettomaksi. Sanokoot ihmiset mitä tahtovat; eihän mikään ole pahempaa kuin onnettomuus…

— Minä en ymmärrä, Kitty vastasi pelästyneenä, — tahdotko sinä siis perua kaiken?

— Kyllä, jollet sinä rakasta minua.

— Sinä olet järjiltäsi! huudahti Kitty punastuen harmista. Mutta
Levinin kasvot olivat niin alakuloiset, että Kitty hillitsi harminsa.
Hän heitti vaatteet nojatuolilta maahan ja istuutui lähemmäs Leviniä.
— Mitä sinä ajattelet, sano kaikki suoraan?

— Että sinä et voi rakastaa minua. Mistä hyvästä sinä voisit rakastaa minua?

— Hyvä Jumala, mitä minä voin?… sanoi Kitty ja purskahti itkemään.

— Voi, mitä minä tein! huudahti Levin, lankesi polvilleen hänen eteensä ja alkoi suudella hänen käsiään.

Kun vanha ruhtinatar viiden minuutin päästä tuli huoneeseen, he olivat jo kokonaan sopineet ja rauhoittuneet. Kitty oli saanut Levinin vakuuttuneeksi rakkaudestaan, olipa vielä vastaten kysymykseensä selittänyt hänelle rakkautensa syyn. Kitty oli sanonut rakastavansa häntä siksi, että tunsi hänet kokonaan ja tiesi mistä hän piti ja että kaikki, mistä hän piti, oli hyvää. Ja se oli tuntunut Levinistä täysin selvältä. Kun vanha ruhtinatar tuli huoneeseen, he istuivat rinnatusten vaatearkulla, valikoivat vaatteita ja väittelivät. Kitty tahtoi antaa Dunjasalle sen ruskean puvun, joka hänellä oli ollut yllään Levinin kosiessa, mutta Levin kielsi antamasta sitä kenellekään ja ehdotti sen sijaan, että Dunjasalle annettaisiin vaaleansininen puku.

— Etkö sinä nyt ymmärrä? Hänhän on tumma, se ei sovi hänelle… Minä olen miettinyt mikä kenellekin sopii.

Kun ruhtinatar sai tietää, miksi Levin oli tullut, suuttui hän puolittain tosissaan ja lähetti hänet kotiin pukeutumaan, että Kitty pääsisi kammattavaksi, sillä kampaaja Charles saapuisi aivan pian.

— Hän ei ole muutenkaan syönyt mitään viime päivinä, niin että on ihan rumentunut, ja sinä vielä hermostutat häntä tyhmyyksilläsi, sanoi ruhtinatar Levinille. — Mene, mene, mene vain kotiisi, rakkaani.

Levin palasi hotelliinsa syyllisyydentuntoisena ja häpeissään, mutta kokonaan rauhoittuneena. Hänen velipuolensa, Darja Aleksandrovna ja Stepan Arkadjevitsh odottivat häntä jo juhla-asuissaan siunatakseen häntä pyhäinkuvalla. Ei ollut aikaa vitkasteluun. Darja Aleksandrovnan täytyi vielä käydä kotona ottamassa mukaan kammattu ja käherretty poikansa, jonka piti morsiamen mukana viedä pyhäinkuva kirkkoon. Yhdet vaunut piti lähettää sulhaspoikaa hakemaan ja toiset, joilla Sergei Ivanovitsh lähti, oli lähetettävä takaisin… Oli sanalla sanoen paljon kaikenlaista muistettavaa ja tehtävää. Vitkastella ei saanut, sillä kello oli jo puoli seitsemän.

Pyhäinkuvalla siunaamisesta ei tullut mitään. Stepan Arkadjevitsh asettui koomisen juhlalliseen asentoon vaimonsa viereen, otti pyhäinkuvan ja käski Levinin kumartaa maahan asti, siunasi hänet lystikäs ja hyväntahtoinen hymy huulillaan ja suuteli häntä kolmesti; Darja Aleksandrovna teki samoin ja kiirehti lähteäkseen, mutta sekosi taas vaunujen liikkeitä koskevissa suunnitelmissaan.

— No, me teemme siis niin, että sinä menet meidän vaunuillamme, ja jos Sergei Ivanovitsh olisi niin hyvä ja ajaisi meidän kauttamme ja lähettäisi sitten vaunut sinne.

— Miksei, varsin mielelläni.

— Me tulemme kohta hänen kanssaan. Joko tavarat on lähetetty? kysyi
Stepan Arkadjevitsh.

— Jo, sanoi Levin ja käski Kuzman tuoda vaatteet.