X.

Rooma.

Surullisen uutisen johdosta, joka pani koko Lormières'in liikkeelle ja joka pian levisi ympäri koko hiippakunnan, tulvasi mainittuun kaupunkiin joka päivä laumottain levottomia pappeja, kirkkoherroja ja alipappeja, almupappeja ja kappalaisia. Niinkuin musta korppiparvi laskeutuivat he kaupunkiin, jonne saaliinhimo oli heidät pitkien matkojen päästä houkutellut. Puhumattakaan niistä, jotka hiippakunnan korkeita virkoja himoiten, säälimättä kolhivat toisiaan, oli niitä jos minkälaisia: tämä esim. on joskus saanut kirkollisen nuhteen ja tahtoo nyt ilmoittaa vastalauseensa hänelle tehtyä vääryyttä vastaan; ja tuo toinen, joka on parikymmentä vuotta elänyt unohdettuna syrjäisessä vuoriseudussa, on rientänyt pyytämään päästä toiseen paikkaan; tuo kolmas taasen, virassa harmaantunut vanhus, joka tuskin pääsee liikkumaan Corbières'in kivisillä poluilla, anoo virkaeroa ja vuotuista eläkettä…

Harvat olivat ne, jotka anomuksiaan ja valituksiaan ladellessaan ohimennen muistelivat hänen ylhäisyyttään de Roquebrun vainajaa. Useimmat näistä viheliäisistä kerjäläisistä olivat epäilemättä saaneet kokea piispa vainajan hyvyyttä, lempeyttä ja armeliaisuutta; mutta kun hän oli tehnyt itsensä syypääksi siihen anteeksiantamattomaan erehdykseen, että oli kuollut, niin hän unohdettiin.

Tuossa unohduksessa oli jonkinlaista uskonnollista antautumista, seurata kurjuutta ja häpeällistä velttoutta: kaikki pelkäsivät apotti Capdepont'ia, jokainen näki hänet edessään hiippa päässä ja sauva kädessä. Tuon miehen käsiin, jonka vihamielisyyden ja kostonhimon kaikki tunsivat, oli pian joutua joka miehen kunnia ja leipä, ja tuskinpa oli yhtäkään, joka ei olisi hänen edessään nöyrästi kumarrellut. Hyvähän on pappien nöyryyttä moittia, kun ei tiedetä minkä mielivallan alle he ovat asetetut. Piispan rajaton valta on vastustamattomasti koko papistossa kehittänyt orjan hengen. Muistettakoon vaan tuo kopea sana, minkä Rouen'in kardinaali-arkkipiispa lausui senaatissa 11 p:nä Maaliskuuta v. 1865:

"Papistoni on rykmentti, kun komennan sen marssimaan, niin se marssii!"

Majautuneena matalaan saliin, jossa juuri ikään olemme hänet nähneet, vastaan otti apotti Capdepont suurella ystävyydellä tätä toivioretkeläisten paljoutta. Kunniahimon katkerat tuskat olivat nyt ensi kerran pehmittäneet hänen luontonsa, ja hän esiintyi avuliaana, hilpeänä ja rakastettavana. Milloin sai joku vanhus osakseen ystävällisen käden puristuksen, milloin taas pisti hän sukkelan sutkauksen lihaansa pakahtuvalle rovastille parannuksen ankaruudesta, tahi näpsäytti poskelle siroa kiiltotukkaista apulaispappia.

Hän otti huomioon kaikki anomukset, olivatpa ne sitten mitä tahansa, lupasi hoitaa heidän asioitansa kuin omiansa, ja vihdoin luetteli ne toinen toisensa jälkeen apotti Mical'ille, sokealle ihailijalleen, joka istuen väijyksissä pimeässä nurkassa viekotteli heidät yhtymään anomukseen hallitukselle, ja sitten lähetti heidät tyydytettyinä takaisin.

Mutta vaikka asiat kääntyivät parempaan päin, niin että kolmen päivän kuluessa oli jo sataviisikymmentä allekirjoitusta listassa, näytti apotti Capdepont kumminkin huolestuneelta. Tämän lukuisan pappisjoukon hajottua, jonka edessä hänen tuli esiintyä milloin liehakoitsevana, milloin hyvittelevänä, joutui hän usein käsittämättömään uupumustilaan. Hänen heikkoutensa oli sitä kummastuttavampi, kun ne tiedot asioiden menosta, jotka herra Jérôme Bounardot joka päivä lähetti hänelle Pariisista, eivät antaneet minkäänlaista aihetta pelkoon.

Mitähän tapahtuikaan hänen mielessään, joka oli levoton kuin meri, kun vähäisinkin vastatuuli puhalsi?

Apotti Mical ei voinut käsittää tuota tilaa, joka oli kuin tainnuksiin vaipumista, ja joka saattoi hänet monesti itseltään kysymään, oliko Capdepont vieläkin tuo sama tarmokas, vakava ja lujaluontoinen mies, jommoiseksi hän oli oppinut häntä tuntemaan. Mitä tiesi tämä voimain lannistus, silloin kun hän lähestyi elämänpyrintöjensä päämaalia?

Siveysopin professori pelkäsi Capdepont'in yhtäkkiä vanhentuneen.

— Vanhuus tuopi mukanaan henkisen ja ruumiillisen taantumisen! ajatteli hän itsekseen.

Hän seurasi levottomuudella tuota miestä, joka milloin käveli edestakaisin suuressa huoneessa, mihin he olivat vetäytyneet kuin pyhäkköön, milloin taas tuntemattoman mielialan masentamana, hengitti raskaasti nojatuolissaan, suu puoli avoinna, huohottaen kuin uuvuksissa oleva.

— Hän kärsii! sanoi Mical itsekseen; mutta hän ei uskaltanut mitään kysyä.

Eräänä aamuna apotti Capdepont, joka ei ollut kahteen tuntiin suutansa avannut, nousi äkkiä ylös tuoliltaan epätoivoisesti huutaen:

— Ei, Mical, ei, Mical, siksi en minä pääse, en koskaan!

— Mitä, tarkoitatko piispaksi?

Vimmastuneena otti Capdepont pöydältä paperien joukosta avatun kirjekuoren, josta veti esille kirjeen.

Herra Bonnardot on viisas mies, sanoi hän, hän ei sano mitään, jota ei hän varmaan tiedä. Oletko miettinyt sitä lausetta, jonka hän tänäpäivänä kirjoitti minulle Pariisista? Minuun on se ainakin koskenut kuin tikarin pisto. Hän luki:

"… Täällä en näe mitään esteitä teidän nimitykseenne. Jos ratkaisevana hetkenä sellaisia ilmaantuisi, niin tulevat ne Roomasta. Olen näet kuullut hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in jo, ennen kuin hän lähti Lormières'ista, siellä päin toimineen suosittunsa eduksi, ja yksi ystävistäni, paavillisen lähettiläskunnan jäsen, on minulle tunnustanut, että ehtoolla ennen kuolemaansa piispavainaja oli tavannut paavin lähettilään, sekä hänelle esittänyt herra apotti Ternisienen…"

Tuo se minut häviöön viepi; tuolla hävyttömällä menettelyllään on piispa de Roquebrun'in onnistunut antaa minulle viimeisen iskun.

— Rauhoitu, et sinä ole vielä kuollut. Ei hallitus mene piispojaan hakemaan paavillisesta lähetystöstä. Kunpa vaan sinun nimityksesi tulee Moniteur'iin [virallinen lehti Pariisissa], niin Rooma taipuu.

Rufin Capdepont alkoi taas kävellä edestakaisin.

— Pari päivää sitten oli minulla pahoja aavistuksia, mutisi hän. Koko viime yön vaivasi minua kamala unennäkö. Olin läsnä omassa haaksirikossani. Tällaiset yölliset kuvailut vavistuttavat mieltä niinkuin julma todellisuus… Vapisen vieläkin muistaessani sitä. Olin kapuavinani ylös kiertoportaita keskellä avaraa tornia, joka oli aivan Pyhän Irinoon tornin rakennusten kaltaisien. Tornin huipulla loistivat ja välkkyivät kirkkaassa valossa kultalevylle asetetut piispan virkamerkit: hiippa, sauva ja sormus… Näin ne aivan selvästi… ja nousin nousemistani yhä ylemmäs ja ylemmäs… Vihdoin pääsin viimeiselle asteelle. Voi, epätoivoa! Se oli saavuttamatonta… Ajattelepas, Mical, edessäni oli kymmenen meetrin korkuinen graniittikuutio, jonka pinta oli sileä ja tasainen kuin peili. Semmoista möhkälettä löytäisi tuskin kotikylästä Harros'in vuoristosta Pyrenee'n jättiläiskivien joukosta. Mitenkä oli kiipeäminen mahdollinen tuota sileätä kovaa pintaa pitkin? Mihinkä olisi jalka nojaunut, mihinkä käsi tarttunut?… Kylmä hiki valui pitkin kasvojani; minun piti tuon tuostakin luoda katseeni huikaisevaan hiippaan säilyttääkseni vähääkään rohkeutta… Hapuillessani suunnatonta kiveä joka taholta, löysin siinä pieniä halkeamia. Ajan hammas jättää jäljen myös graniittikiveen. Kynsilläni, jotka raivo teki tavallista vahvemmiksi ja terävämmiksi, sain minä irroitetuksi muutamia pieniä sirpaleita… En voi kielin kertoa mitä iloa tunsin, nähdessäni kiven vähitellen murenevan. Mahdollisesti pääsen ylös asti, rintani paisui ja henkeäni ahdisti…

Vihdoin monta tuntia kestäneen työn ja ponnistuksen perästä, olin valmiina rupeamaan ryntäykseen ilman vähintäkään epäilystä. Käteni ja jalkani olivat äkkiä muuttuneet eläimen käpäliksi. Pusertauduin tiiviisti kiinni kiveen, kuin matelija, ja pääsin helposti liikkumaan. Muistan selvään kuinka kylmä kivi jäähdytti rintaani ja kuinka tässä asennossa liikuin hitaasti ja varmaan kultalevyä kohden, johonka kaikki himoni ja haluni olivat kiinnitetyt. Se kysyi voimia ja ponnistusta, mutta mikä vavahdus koko ruumiissani, huomatessani että pääsin päämaalia yhä likemmäksi…

Hiippa ja sauva säteilivät ristissä päällekkäin, ja melkein uletuin jo niihin koskemaan… Häikäistyneenä, hurmaantuneena, ja voimatta enään hillitä itseäni, irroitin minä molemmat käteni yhtaikaa, tarttuakseni saaliiseen. Oi, mikä kamala loppu! Tuki oli äkkiä jalkojeni alta kadonnut, ja minä putosin Pyhän Ireneon tornin korkeudesta alas syvyyteen. Tärähdyksestä, jonka sain kolahuttaessani pääni kivikatua vastaan, heräsin kavahtaen. En voi olla tunnustamatta sinulle, Mical, että otsani on vieläkin hellä ja että tunnustellessani sitä useampia kertoja tänäpäivänä olen epäillyt, enkö sitä ole todellakin loukannut!

Koko hänen olentonsa vapisi ja katseessa oli hurja loiste.

"Se on lapsellista, keskeytti siveysopin professori. Olkaamme vakavia."

— Vakavia! sitä olen aina ollut. Ethän voi kieltää, että Jumala on useita kertoja pyhässä Raamatussa unien kautta tehnyt ilmoituksia. Ja eikö Pariisista tulleessa kirjeessä tuoda esille esteitä, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan?… Rooma, se on tuo suuri graniittimöhkäle.

— Mutta eihän se ole sanottu että paavi vastustaa sinun nimittämistä, jos nimittäin häneltä kysytään, jota minä puolestani epäilen? Ja jos kerran olet nimitetty, niin mikä estäisi häntä julistamasta sinut piispaksi. Etkä sinä minun tietääkseni, lukuun ottamatta kirjoitustasi pappien kokouksesta 1682, koskaan ole lausunut mielipiteitä, jotka mitenkään sotisivat oikeaa oppia vastaan.

— Jumala varjelkoon!… Samassa kuin moitin muutamia paavin etuoikeuksia, puolustan minä ehdottomasti hänen valtaansa; eikä minulla ole koskaan ollut vähintäkään aikomusta vastustaa pyhää kirkkoa, äitiäni.

— No, niin! Toivoakseni ei kellään ole mitään sanottavaa elämän-tapojani vastaan.

— Olen elänyt puhtaana, sanoi hän liikuttavalla yksinkertaisuudella, joka ei antanut pienintäkään aihetta epäilemään tätä arkaa puolta hänen sisällisessä elämässään.

— Näet siis…