I.
Jumalinen kaupunki.
Lormières on pieni kaupunki, jossa on lähes viisitoistatuhatta asukasta. Se piiloutuu Corbières'in vuoristoon, joka yhdistää Cevennein harjanteen ja Pyrenein vuoret toisiinsa. Maan asukkaat sanovatkin: Lormières'in täytyy olla nenän alla, ennenkuin sen näkee. Kapea Arbouse-virta, joka saa alkunsa ihanasta arpuusimetsästä, jakaa kaupungin kahteen osaan. Toisen, jota sanotaan Paperitehdaskaupungiksi, muodostavat nuo lukuisat, yhteen jonoon pitkin virran reunaa rakennetut paperitehtaat; toinen, ylempänä sijaitseva Luostarikaupunki, saapi nimensä kirkoista ja luostareista, joita siellä tapaa joka askeleella. Siellä kohoavat kaunis, gootilainen Pyhän Ireneon tuomiokirkko, Pyhän Frumention romaanilainen pääkirkko, myöhäisgootilaisella ruusukeakkunalla koristettu Barnabitein luostari ja hiippakunnan yliseminaarin raskasluontoiset, mahtavat rakennukset. Juuri tähän hengellisten rakennusten moninaisuuteen perusti valtioneuvosto vuonna 1801 tekemänsä päätöksen, asettaa piispan istuin Lormières'iin, vaikkei tämä ollutkaan läänin pääkaupunki. Koska siellä oli piispan hovikin täydessä kunnossa, miksei sinne piispaa olisi lähetetty? Sitä paitsi olivat kirkon tulolähteet köyhtyneet vallankumouksen jälkeen. Nämät olivat ne pätevät syyt, joiden nojalla paavi Pius VII julisti Roomassa pitämässään konsistorion kokouksessa 3 p:nä Heinäkuuta v:na 1802 herra de la Ginaudie'n piispan virkaan kelvolliseksi.
Lormières'in ahtaat, mutkikkaat ja pimeät kadut päättyvät melkein kaikki Arbouse-virtaan, jonka yli kulkee kaksi ikivanhaa siltaa. Ne ovat kenties hiukan kömpelöitä, mutta niitä, somistaa leveät kiviset kaidepuut, jotka käsien alituinen koskenta ja tuimat vuorituulet vuosisatojen kuluessa vähitellen ovat hioneet kiiltäviksi, niin että nyt välkkyvät kuin peili auringon paisteessa. Huolimatta näistä, liikkeeseen nähden ylen riittävistä kulkuväylistä, on kanssakäynti Luostarikaupungin ja Paperitehdaskaupungin välillä hyvin vähäinen. Tämän vaikuttaa tuo jyrkkä eroavaisuus ylä- ja alakaupungissa vallitsevien elämäntapojen välillä. Sillä aikaa kun alakaupungissa tehtaan työmiehet puuhaavat ja raatavat, taittavat kokoon paperia, naulaavat kiinni laatikoita, lastaavat kuormia ja ajavat ne rautatien asemalle kiivaasti piesten hikoilevia ja hengästyneitä hevosparkoja, jotka vimmastuneina kavahtavat pystyyn, vallitsee yläkaupungissa mykkä hiljaisuus. Ainoa melu minkä sieltä kuulee, on kellojen soitto kirkoista ja luostareista, joiden luku siellä päivä päivältä kasvaa. Niinpä on siellä jo edustettuna: Dominikaanit, Jesuiitat, Maristat, Carmeliitat, Visitandinit, Pyhän Perheen Sisaret, Maarian sydämen parantajat ja — kukapa niitä kaikkia muistaakaan.
Luonnollisesti ei tämmöinen pappien ja munkkien tulva voinut olla houkuttelematta maan korkeasukuisia tälle etuoikeutetulle alalle. Ja suuri onkin heidän lukunsa siellä.
Niistä aatelismiehistä, jotka Lormières'in hyvä maine oli puoleensa vetänyt, on kreivi de Castagnerte erittäin mainittava.
Tänne vetäytyi heinäkuun vallankumouksen jälkeen tuo restauratsioonikauden kiivas taistelija, harras ja toimelias asiamies, jonka nimen lukija ehkä tuntenee ruhtinas Polignac'in valtiotoimen historiasta. Kuninkaan kuoltua ei herra de Castagnerte enään ajatellut muuta kuin Jumalaa, ja hän poistui Pariisista hautautuakseen tuohon vuoristokaupunkiin, jonka Toulouse'n arkkipiispa, hänen ylhäisyytensä Astros, oli hänelle osoittanut jonkimmoisena Paratiisin etehisenä.
Lormières'issä pyhitetään pienimmätkin juhlat; Lormières'issä uskaltavat uskovaiset — muita ei siellä olekaan — vapaasti vetää taskustaan rukousnauhan ja hartaasti lukea sitä keskellä katua; Lormières'issä on elämä hiljaista ja ankaraa; Lormières'issä ei ole teaatteria, eivätkä silmänkääntäjät, taikka ilvehtijät koskaan ole päässeet pirullisilla konsteillaan häiritsemään katuvaisten ihmisten mieltä. Mutta senpätähden kaikki nuo sielut, jotka, niin sanoakseni, liitelevät taivaan valtakunnassa, korvaavatkin vahinkonsa kolminaisuuden- tahi jouluaattona, kun hänen ylhäisyytensä piispa lähtee yliseminaariin toimittamaan papiksivihkiäisten liikuttavia juhlamenoja!
Lormières'in yliseminaari on entinen Minimein luostari. Se on rakennettu kiinni vanhaan muuriin, joka vielä tänäkin päivänä ympäröi ylä-kaupunkia. Tämä suunnaton sakaraharjainen muuri, jonka sammaltuneita kiviseiniä ajanhammas järsimistään järsii, jatkuu sitten pitkin kahta pihaa, joita nuoret apotit käyttävät kävely-, kujeilu- ja leikkitantereenaan. Näille pihoille, joista toista sanotaan ali-diakoonein, toista tonsuroittujen pihaksi — on taajaan istutettu suuria jalavia, jotka kevään tultua levittävät tavattoman viileyden tähän synkkään ja yksinäiseen paikkaan. Muuten vallitsee täällä kauttaaltaan muinaisuuden, hurskauden ja rauhan henki.
Eräänä päivänä toukokuun alussa vuonna 1866 kajahteli ali-diakonein pihalta, joka muuten on paljoa hiljaisempi kuin tonsuroittujen piha, hilpeää naurua, jota tuon tuostakin pitkät kimeät huudot keskeyttivät.
Palloleikki oli täydessä toimessa; kaaput sievästi polvien yli käärittynä, häärättiin siinä voimien takaa. Silloin tällöin vilahteli vaalea- ja ruskeatukkaisten joukosta harmaapäitäkin, joka oli julkinen todistus siitä, että monta johtajaakin oli tässä hirveässä sekamelskassa osallisena.
Vähän matkan päässä leikkitantereelta, tuuheiden puitten siimeksessä, istui pappi muistoonpanokirja kädessä pylvään kappaleella, joka oli jäännös Minimein luostarista.
Vähä väliä juoksi joku pelaajista hikisenä karkean näköisen papin luokse ja sanoi:
"Herra ylijohtaja, kirjoittakaa kuusi meille!"
Apotti Rufin Capdepont, varapiispa, Pyhän Ireneon tuomiokirkon nimituomioherra, hiippakunnan oikeuston jäsen, kirkkohistorian professori ja yliseminaarin ylijohtaja, tarttui kynään ja kirjoitti arvokkaasti.
Mutta ikäänkuin olisi hän pelännyt joutuvansa kiinni toimesta, joka niin vähän soveltui hänen arvolleen, katsahti apotti Capdepont tuon tuostakin levottomasti porttiin päin. Voisihan jokin hänen virkaveljistään tulla; jopa saattaisi itse piispakin, joka juuri oli parantunut pitkällisestä taudista, yht'äkkiä ilmestyä. Mitä he sanoisivat ja mitä ajattelisivat?… Ikävystyneenä naurettavaan toimeensa, nousi ylijohtaja ylös, laskien kirjansa kivelle.
Apotti Capdepont oli isokasvuinen, mutta laiha ja kuivan näköinen mies. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha. Silmät olivat syvällä päässä; nenä, pullea kuin Pascal'in, oli mahtavan kookas; terävähuulinen, kaareva suu oli ankaranilmeinen. Harmaa, tuuhea tukka, jossa ajeltu paikka loisti kuin pilvistä kumottava kuu, muodosti niin sanoaksemme verhon tälle veistokuvantapaiselle päälle, joka kellertävän norsunluuvärinsä kautta muistutti mainioita, kauniita, espanjalaisten neroniekkain luomia hurskasten askeettien muotokuvia.
"Herra ylijohtaja, tehkää hyvin ja lisätkää kaksi meidän puolelle", soperteli läähättäen muuan apotti.
"Merkitkää itse!" vastasi herra Capdepont ylenkatseellisesti kirjaansa osottaen.
Hän astui pihan poikki pitkään ja jäykästi, pää pystyssä, arvokkaasti katsoen ympärilleen. Mutta äkkiä hän säpsähti. Kappelin ovi pihan perällä aukeni, ja kynnykselle ilmaantui pieni vanhus kuluneessa sinipunertavassa kaapussa, kultanuppinen keppi kädessä.
"Piispa! Piispa!" huusivat apotit, silmänräpäyksessä keskeyttäen leikkinsä.
Mutta vähääkään poikkeematta tasaisesta kävelytahdistaan, astui Rufin
Capdepont suoraan piispaa kohti.
"Ettepä te kiirehdi anteeksipyytämään, herra ylijohtaja", sanoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun, ärsytettynä siitä välinpitämättömyydestä, jolla hänen tuloansa vastaanotettiin.
"En tiennyt laisinkaan että minulla oli anteeksi pyydettävää, teidän ylhäisyytenne", vastasi Capdepont röyhkeästi.
"Kun teidän arvoasteellanne oleva pappi osottaa niin vähän kuuliaisuutta piispansa käskyille, on häneltä aina anteeksi pyydettävää. Tuhat kertaa olen jo kieltänyt pallopelin. Yhtä hyvin voitaisiin ryhtyä pukille hyppyyn!…" "Olenhan teidän ylhäisyydellenne monesti huomauttanut, että tämänlaiset huvitukset ammoisista ajoista Etelä Ranskan seminaareissa…"
— Kylläksi, herra!… Jo pian kymmenen vuotta olette te kapinoineet piispaanne vastaan. Olihan minun vastikään mahdoton viihdyttää mieltäni hartaushetkeksi, kun melu ympärilläni oli niin suuri. Näitäkö nuoria miehiä ylöskäännettyine kaapuineen te aiotte ennen pitkää lähettää papiksi vihittäviksi? Todellakin kummastuttaa minua nuorukaisten häveliäisyyden puute, enkä voi muuta kuin soimata itseäni siitä, että olen tähän saakka jättänyt teidän huostaanne tämän laitoksen johdon. — "Ei se ole minulle kovinkaan kallis toimi; minun puolestani voi teidän ylhäisyytenne uskoa sen jollekin ansiokkaammalle." — "Ajatuksenne on selvä sille, joka teidät tuntee; te olette vakuutettu että meidän olisi mahdotonta hiippakunnastamme löytää pappia, joka kykenisi teidän sijaanne täyttämään!… Mikä ylpeys!" — "Olen pahoillani, herra piispa, että selitätte ajatukseni tavalla, joka voisi näyttää olevan oikeutta ja rakkautta vailla."
Tämä huomautus, joka tehtiin kaikkia sopivaisuuden vaatimuksia noudattaen ja taitavasti teeskennellyllä nöyryydellä, saattoi hänen ylhäisyytensä de Roquebrun'in kärsivällisyyden yli reunojensa. Varmaa on muuten, että vaikka herra Capdepont olisi puhunut kuinka kaunista ja nöyrää kieltä, olisi hän vihasta säihkyvällä, julmalla katseellaan kumminkin kukistanut piispan.
"Herra apotti", sanoi vanhus, jonka kasvot olivat käyneet tulipunaisiksi, "ilmoittakaa yliseminaarin opettajille, että odotan heitä luentosalissa. Minulla on heille tärkeä asia ilmoitettavana. Niin vähän arvoa kuin panettekin piispallisten päätöstemme tuntemiseen, saatte te kumminkin luvan saapua muiden mukana."
Ja palaten takaisin kappeliin, työnsi hänen ylhäisyytensä oven kiinni jälestään, niin että kajahti.