XXIX
Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin helppo pitää kuin luulee
Saattojoukko kulki äänettömänä. Se muodosti pitkän jonon maantiellä.
Äkkiä joukon peräpäässä kulkevat kuulevat takaansa huudon.
He kääntyivät katsomaan.
Muuan ratsumies siellä kiidätti täyttä neliä. Hän tuli Ivorsin suunnalta, siis Pariisin tietä.
Toinen puoli hänen kasvoistaan oli kahden mustan siteen peitossa. Hän piti hattua kädessään ja viittasi saattuetta pysähtymään.
Pitou kääntyi kuten toisetkin.
»Kas, herra Billot!» sanoi hän. »Hyvä! En haluaisi nyt olla apotti
Fortierin nahoissa!»
Kun kuultiin Billotin nimi, pysähdyttiin heti.
Ratsastaja lähestyi nopeasti ja sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi, alkoivat kaikki tuntea hänet tilanhoitajaksi, kuten Pitou oli sanonut.
Saattueen etupäähän ehdittyään Billot hyppäsi ratsun selästä maahan, viskasi ohjakset sen kaulalle ja virkkoi niin kaikuvalla äänellä, että kaikki kuulivat:
»Hyvää päivää ja kiitoksia, kansalaiset!»
Sitten hän sijoittui arkun taakse Pitoun paikalle, joka hänen poissaollessaan oli saattuetta johtanut.
Muuan tallimies lähti viemään hevosta takaisin maatilalle.
Kaikki silmäilivät Billotia uteliaasti.
Hän oli laihtunut hieman ja kalvennut tavattomasti.
Osa hänen otsaansa ja vasemman silmän tienoot olivat jääneet sinertäviksi verenkuolion johdosta.
Hänen tiukasti yhteenpusertuneet hampaansa ja kurttuiset kulmakarvansa ilmaisivat synkkää kiukkua, joka odotti vain sopivaa hetkeä purkautuakseen ilmoille.
»Tiedättekö, mitä on tapahtunut?» kysyi Pitou.
»Tiedän kaikki», vastasi Billot.
Kun Gilbert oli ilmoittanut tilanhoitajalle, minkälaisessa tilassa hänen vaimonsa oli, silloin Billot oli heti vuokrannut ajoneuvot, jotka olivat vieneet hänet Nanteuiliin asti.
Ja kun hevonen ei voinut kuljettaa häntä edemmäksi, oli hän, niin heikko kuin olikin, hypännyt virman postiratsun selkään. Lavignanissa hän oli vaihtanut hevosta ja saapunut maatilalle vähän senjälkeen kun saattue oli sieltä lähtenyt.
Muutamalla sanalla rouva Clément oli selostanut tilanteen. Billot oli noussut jälleen satulaan. Pihamuurin ulkopuolelta hän oli nähnyt saattueen; joka eteni maantiellä ja hän oli pysäyttänyt huudoillaan.
Ja nyt, kuten olemme maininneet, hän ryhtyi johtamaan saattuetta, kulmakarvat uhkaavissa kurtuissa, suu pahaa ennustavasti kiinni ja käsivarret ristissä rinnalla.
Saattue, joka ennestäänkin oli synkkä ja hiljainen, muuttui vieläkin synkemmäksi ja hiljaisemmaksi.
Villres-Cotteretsiin saavuttaessa tavattiin odotteleva ihmisjoukko.
Tämä, joukko liittyi saattueeseen.
Sitä mukaa kuin saattue eteni kaduilla, tuli taloista miehiä, vaimoja, lapsia. He tervehtivät Billotia, joka vastasi heille nyökkäyksellä, ja liittyivät sitten saattueen peräriveihin.
Torille tultaessa saattueessa oli yli viisisataa henkeä.
Torille alkoi jo näkyä kirkko.
Pitoun aavistus toteutui: kirkko oli suljettu.
Oven eteen pysähdyttiin.
Billot oli käynyt kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, hänen ilmeensä entistäkin uhkaavammaksi.
Kirkko ja maallinen valta sivuivat toisiaan. Kirkonvartija, se käärme, joka oli samalla raatihuoneen portinvartija, siis sekä pormestarin että, apotti Fortierin käskettävissä, kutsuttiin paikalle. Herra de Longpré kuulusteli häntä.
Apotti Fortien oli kieltänyt kaikkia kirkonmiehiä avustamasta hautajaisia.
Pormestari tiedusteli, missä kirkonavaimet olivat.
Avaimet olivat suntion huostassa.
»Mene noutamaan avaimet», sanoi Billot Pitoulle.
Pitou pani pitkät koipensa liikkeelle ja palasi viiden minuutin perästä.
»Apotti Fortier on ottanut avaimet kotiinsa, ollakseen varma, ettei kirkonovea avata», ilmoitti hän.
»Apotilta on haettava avaimet», ehdotti Desiré Maniquet, äärimmäisten keinojen synnynnäinen esittäjä.
»Niin, niin, apotilta noudettakoon avaimet!» huusi parisataa ääntä.
»Se veisi liian paljon aikaa», sanoi Billot. »Kun kuolema kolkuttaa, ei se ole tottunut odottamaan.»
Hän silmäili ympärilleen. Kirkkoa vastapäätä rakennettiin erästä taloa.
Kirvesmiehet veistelivät paraikaa muuatta hirttä.
Billot meni miesten luokse ja viittasi kädellään, että hän tarvitsisi heidän hirttänsä.
Työmiehet väistyivät.
Hirsi oli pantu paksujen tammilankkujen varaan.
Billot työnsi käsivartensa hirren ja maan väliin, hirren keskivaiheille. Yhdellä nykäisyllä hän kohotti sen alusiltaan.
Mutta hän oli luottanut voimiinsa, joita hänellä ei ollut.
Hirren suunnaton paino pani hänet horjahtamaan, ja ensin jo luultiinkin hänen kaatuvan.
Se meni ohi kuin salama. Billot pääsi tasapainoon. Hän hymyili hirveää hymyä. Sitten hän lähti liikkeelle, hirsi kainalossa, ja astui verkkaisin, mutta lujin askelin kirkolle päin.
Olisi voinut sanoa, että siinä liikkui vanhanajan muurinsärkijä, jommoisella Aleksanterit, Hannibalit ja Cæsarit puhkoivat muureja.
Hän pysähtyi hajareisin kirkonoven eteen ja tuo peloittava kone alkoi toimia.
Ovi oli tammilankuista, lukot, salvat, saranat raudasta.
Kolmannella iskulla lukot, salvat ja saranat murtuivat. Tammiovi vääntyi raolleen.
Billot pudotti hirren maahan.
Neljä miestä tarttui siihen ja työläästi he jaksoivat kantaa sen paikalle, mistä Billot oli sen ottanut.
»Nyt, herra pormestari», sanoi Billot, »sijoittakaa vaimorukkani ruumisarkku kuoriin, vaimo-rukkani, joka ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään pahaa, ja sinä, Pitou, haet paikalle vahtimestarin, suntion, lukkarit ja poikakuoron. Minä käyn noutamassa papin.»
Pormestari opastutti ruumisarkun kuoriin. Pitou lähti hakemaan lukkareita, kuoripoikia, vahtimestaria ja suntiota. Hän otti mukaansa luutnantti Désiré Maniquetin ja neljä miestä siltä varalta, että tapaisi uppiniskaisia. Billot lähti apotti Fortierin asunnolle päin.
Monet miehet halusivat seurata häntä.
»Antakaa minun mennä yksin», sanoi hän. »Se, mitä aion tehdä, voi olla vakavaa, ja kukin vastatkoon itse teoistaan.»
Ja hän lähti, kulki ensin Eglise-katua ja poikkesi sitten
Soissons-kadulle.
Tämä olisi toinen kerta, vuoden väliajan perästä, kun hän joutuisi vastatusten tuon kuningasmielisen pappismiehen kanssa.
Muistettaneen vielä, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Nyt ehkä joudutaan samanlaisen kohtauksen todistajiksi.
Kun hänen nähtiin astelevan rivakoin askelin apotin asunnolle päin, jäivät ihmiset liikkumattomiksi talojensa kynnyksille, ravistivat päätänsä, mutteivät astuneet askeltakaan hänen jälkeensä.
»Hän on kieltänyt seuraamasta itseään», sanoivat katselijat toisilleen.
Apotin talon iso portti oli kiinni kuten kirkonovikin.
Billot silmäili ympärilleen hakien toista rakennussalvosta, josta hän saisi uuden puskurihirren. Hän ei nähnyt muuta sopivaa kuin eräänlaisen hiekkakivisen rajapyykin, jonka lapset olivat joutotöikseen kaivaneet paljaaksi ja joka värjötti kuopassaan kuin yksinäinen hammas ikenessään.
Tilanhoitaja riensi rajapyykin luo, ravisti sitä voimakkaasti, väljensi kuoppaa ja riuhtaisi kiven katukivityksestä, johon se oli upotettu.
Hän kohotti kivenmöhkäleen päänsä päälle kuin toinen Ajaks tai kuin uusi Diomedes, astui kolme askelta taaksepäin ja sinkosi kosi kivimöhkäleen samalla voimalla kuin heittokeino.
Portti pirstoutui säpäleiksi.
Billotin tunkeutuessa sisälle tästä pelottavasta aukosta aukeni ensimmäisen kerroksen ikkuna ja apotti Fortier ilmestyi puitteihin huutaen kaikin voimin seurakuntalaisiaan avuksi.
Mutta lauma ei välittänyt paimenensa äänestä, se oli päättänyt antaa suden ja paimenen selvittää välinsä kahdenkesken.
Billot tarvitsi jonkun hetken murtaakseen ne pari kolme ovea, jotka hänet vielä erottivat apotti Fortierista. Hän särki ne kuten ensimmäisenkin.
Juttu vaati häneltä suunnilleen kymmenen minuuttia.
Kun kymmenisen minuuttia oli kulunut ulko-oven murtamisesta, voitiin yhä äänekkäämmiksi käyvistä huudoista ja apotin yhä ilmeikkäämmistä huitomisista päätellä tämän yltyvän kiihkon johtuvan siitä, että vaara uhkasi häntä yhä lähempää.
Ja äkkiä nähtiin apotin pään takana Billotin kalpea pää ja sitten käsi, joka laskeutui jäntevänä hänen olkapäälleen.
Apotti tarrautui ikkunan puupuitteihin. Hänkin oli suorastaan. sananparrellisen väkevä eikä itse Herkuleenkaan olisi ollut helppo hänestä suoriutua.
Billot kietoi käsivartensa kuin vyöksi apotin vartalon ympärille, jännitti molemmat jalkansa ja yhdellä nykäyksellä, joka olisi tammenkin kiskaissut maasta, hän riuhtaisi apotti Fortierin irti ikkunasta, niin että särkyneet puupuitteet jäivät tämän kouriin.
Tilanhoitaja ja pappi katosivat huoneen pimentoon ja kuultiin enää vain apotin huudot, jotka loittonivat kuin härän mylvintä, kun Atlas-vuorten leijona raahaa sitä piilopaikkaansa.
Sillävälin Pitou oli haalinut koolle vapisevat lukkarit, kuoripojat, suntion ja kirkon vahtimestarin. Portinvartijakäärmeen esimerkkiä noudattaen kaikki olivat kiirehtineet pukeutumaan kaapuihin ja messuhakoihin, sytyttämään vahakynttilät ja panemaan kaikki kuntoon kuolinmessua varten.
Näin pitkällä oltiin, kun Billotin nähtiin saapuvan linnatorin puolella olevasta pikku käytävästä, vaikka hänen oli odotettu saapuvan Soissons-kadun puolisesta isosta portista.
Hän laahasi rinnallaan apottia ja asteli tämän vastusteluista huolimatta yhtä rivakasti kuin olisi kulkenut yksin.
Hän ei ollut enää ihminen, hän oli kuin luonnonvoima, kuin väkevä virta tai kuin lumivyöry. Mikään inhimillinen ei näyttänyt voivan häntä vastustaa, olisi tarvittu luonnonvoima taistelemaan häntä vastaan!
Sadan askeleen päässä kirkosta poloinen apotti herkesi vastustelusta.
Hän oli täydellisesti kesytetty.
Kaikki väistyivät syrjään päästääkseen nämä miehet ohitseen.
Apotti silmäili kauhistuneena ovea, joka oli särjetty kuin ikkunaruutu, ja nähdessään paikoillaan — käsissä kojeet, sauvat ja kirjat — kaikki ne, joita hän oli kieltänyt astumasta kirkkoon, hän painoi päänsä, ikäänkuin olisi tunnustanut, että jokin valtava, vastustamaton voima oli masentanut, ei uskontoa, vaan sen käskyläiset.
Hän meni sakastiin ja palasi hetken perästä, yllä virkapuku ja kädessä pyhä sakramentti.
Mutta kun häh oli noussut alttarille, pannut rippileipäastian pyhälle pöydälle ja kääntynyt lausuakseen ensimmäiset sanat, ojensi Billot kätensä ja sanoi:
»Riittää, epäkelpo Jumalan palvelija! Olen halunnut masentaa ylpeytesi, siinä kaikki. Mutta minä tahdon sanoa kaikille, että sellainen pyhä vaimo kuin minun oli voi olla ilman sinun laisesi kiihkomielisen ja vihaavan pappismiehen esirukouksia!»
Ja kun hänen sanojaan seurasi tavaton kohina yleisön joukossa, lisäsi hän:
»Jos tämä on pyhän häväistystä, tulkoon rangaistus minun osakseni!»
Hän kääntyi sen suunnattoman saattojoukon puoleen, joka täytti ei ainoastaan kirkon, vaan lisäksi raatihuoneen ja linnan torit.
»Kansalaiset», sanoi hän, »hautuumaalle!»
Kaikki äänet kertasivat: »Hautuumaalle!»
Äskeiset neljä kantajaa sujuttivat jälleen kaksi kivääriä ruumisarkun alle, nostivat ruumiin alustaltaan, ja kuten oli tultukin, ilman pappia, ilman kirkkolaulua, vailla kaikkea niitä juhlallisia hautausmenoja, joilla uskonto on tottunut saattamaan ihmisten surua, he lähtivät kirkosta, Billotin johtaessa surusaattuetta, joka kuusisataisena joukkona kääntyi hautuumaalle. Se oli, kuten muistettaneen, Pleux-kujan päässä, viisikolmatta askelta täti Angéliquen asunnosta.
Hautuumaan portti oli kiinni kuten apotti Fortierin ovi, kuten kirkonovi.
Omituista! Tämän heikon esteen edessä Billot empi.
Kuolema kunnioitti vainajia.
Tilanhoitajan viittauksesta Billot lähti haudankaivajan luokse.
Haudankaivajalla oli kalmiston avain, se oli selvää.
Viiden minuutin perästä Pitou toi avaimen ja lisäksi kaksi lapiota.
Apotti Fortier oli julistanut poloisen vainajan kirkonkiroukseen, evännyt häneltä kirkon ja siunatun maan. Haudankaivajaa oli kielletty valmistamasta hautaa.
Nähdessään tämän viimeisen vihanilmauksen, jonka apotti oli suunnannut tilanhoitajaa vastaan, saattueen osanottajat tunsivat eräänlaista uhman puistatusta. Jos Billotin sydämessä olisi ollut neljäsosakaan sitä sappea, joka vuotaa hurskaitten sieluun ja joka oli pannut Boileaun kummastelemaan, olisi Billotin tarvinnut vain lausua sana, ja apotti Fortier olisi lopultakin tyydytetty sillä marttyyrikuolemalla, josta hän oli suurella äänellä puhunut kieltäytyessään vuosi sitten pitämästä messua isänmaan alttarilla.
Mutta Billotissa riehui kansan ja leijonan viha. Hän raastoi, rouhi, murskasi eteenpäin mennessään, mutta hän ei pyörtänyt takaisin askelilleen.
Hän nyökkäsi kiitokset Pitoulle, jonka ajatukset hän oivalsi, otti avaimen hänen kädestään, aukaisi portin, antoi arkun mennä ohitseen ja seurasi sitä. Hänen perässään tuli hautaussaattue. Siihen olivat liittyneet kaikki, jotka kävelemään pystyivät.
Kuningasmieliset ja uskovaiset yksin pysyttelivät kotosalla.
On sanomattakin selvää, että täti Angélique, joka kuului viimeksi mainittuihin, oli kauhistuneena sulkenut ovensa huutaen maailmanloppua ja rukoillut taivaallista salamaa iskemään hänen sisarenpoikaansa.
Mutta kaikki, joilla oli ylevä sydän, suora luonne, perheen vaistot, kaikki, joiden mieltä kuohutti säälin tilalle asettunut viha, lempeyden tilalle tullut kosto, olivat paikalla, kolme neljännestä kaupungin asukkaista oli paikalla esittämässä vastalausetta, ei Jumalaa eikä uskontoa vastaan, vaan pappeja ja näiden uskonkiihkoa vastaan.
Kun oli saavuttu paikalle, missä haudan piti olla ja johon haudankaivaja, tietämättä vielä mitään kaivuukiellosta, oli merkinnyt haudan paikan, ojensi Billot kätensä Pitoulle, joka antoi hänelle toisen lapion.
Ja sitten Billot ja Pitou, pää paljaana, paljastetuin päin seisovan kansalaisjoukon keskellä, heinäkuun viimeisten päivien auringonpaahteessa, alkoivat kaivaa hautaa sille onnettomalle naiselle, joka kaikessa hurskaana ja alistuvana olisi kummastellut tavattomasti, jos hänen eläessään olisi tultu sanomaan, minkälaisen häväistyksen hän aiheuttaisi kuoltuaan.
Työ kesti tunnin. Kumpikaan kaivajista ei ajatellut levähtää, ennenkuin hauta olisi valmis.
Sillävälin oli käyty hakemassa kantohihnat, ja kun kaivuutyö oli lopussa, olivat kantohihnatkin paikalla.
Billotin ja Pitoun tehtäväksi tuli laskea arkku hautaan.
Nämä molemmat miehet täyttivät niin mutkattomasti ja luontevasti viimeisen velvollisuutensa häntä kohtaan, joka sitä odotti, ettei kenenkään mieleen tullut tarjota heille apuaan. Olisi pidetty pyhän loukkauksena, ellei heidän annettaisi jatkaa työtänsä loppuun saakka.
Vasta kun ensimmäiset multalapiolliset kumahtivat arkun tammilaudoille, kohotti Billot käden silmilleen ja Pitou hihansa.
Sitten he alkoivat syytää hiekkaa hautaan.
Kun kumpu oli luotu, viskasi Billot lapion kauas luotansa ja avasi
Pitoulle sylinsä.
Pitou heittäytyi tilanhoitajan rinnoille.
»Jumala olkoon todistajani», sanoi Billot, »että syleilen sinussa kaikkea, mikä maan päällä on yksinkertaista ja suurta hyvettä: armeliaisuutta, uhrautumista, kieltäytymystä, veljeyttä, ja että minä uhraan elämäni näiden hyveitten voitoksi!»
Sitten hän ojensi kätensä hautakummun yli.
»Jumala olkoon todistajani», jatkoi hän, »että minä vannon ikuista sotaa kuninkaalle, joka on surmauttanut minut, aatelisille, jotka ovat raiskanneet tyttäreni, ja papeille, jotka ovat evänneet haudan vaimoltani!»
Hän kääntyi katselijoihin päin, joissa tämä kolminainen vala oli herättänyt syvää myötätuntoa.
»Veljet», sanoi Billot, »uusi kansalliskokous kutsutaan niiden petturien tilalle, jotka tällä hetkellä pitävät istuntojaan feuillanttien salissa. Valitkaa minut edustajaksi siihen kansalliskokoukseen, ja te saatte nähdä, osaanko pitää valani.»
Billotin ehdotusta tervehdittiin yksimielisellä hyväksymishuudolla. Ja sillä hetkellä, hänen vaimonsa haudalla, hirveällä alttarilla, joka oli kuulemansa hirveän valan arvoinen, Billot hyväksyttiin lakiasäätävän kansalliskokouksen edustajaehdokkaaksi. Kun Billot oli kiittänyt isänmaanystäviään heidän osoittamastaan myötätunnosta, kun hän suoritteli ystävyyden ja vihan tekoja, palasivat kaikki, kaupunkilaiset ja maalaiset, kotiinsa vieden sydämessään sen vallankumouksellisen lietsonnan hengen, jonka käytettäväksi juuri ne — kuninkaat, aateliset ja papit — juuri ne, jotka se nielisi, sokeudessaan antoivat kaikkein murhaa vimmat aseet!