XVIII
Anomus
On hetkiä, jolloin kansa jatkuvan kiihoituksen vaikutuksesta nousee kuin vuoksiaalto ja tarvitsee jonkun ankaran kolahduksen palatakseen valtameren lailla uomaan, jonka luonto on sille kaivanut.
Niin oli laita Pariisin asujamiston heinäkuun alkupuoliskolla.
Monenmoiset tapahtumat olivat saaneet sen käymistilaan.
Sunnuntaina, 10 päivänä, oli oltu Voltairen ruumissaatossa, mutta huono sää oli estänyt juhlan vieton, ja saattue oli pysähtynyt Charentonin tulliportille, missä kansa oli seisonut koko päivän.
Maanantaina, 11 päivänä, sää oli kirkastunut. Saattue oli lähtenyt liikkeelle ja kulkenut halki koko Pariisin suunnattoman väkijoukon keskitse, pysähtynyt talon eteen, jossa Filosofisen sanakirjan ja Orleansin neitsyen tekijä oli kuollut, sallinut vainajan kasvattityttären, rouva Villetten, ja Calasin perheen seppelöidä ruumisarkun, jota oopperan taiteilijakuoro oli tervehtinyt laululla.
Keskiviikkona, 13 päivänä, näytäntö Notre-Damessa. Siellä esitettiin Bastiljin valtaus ison orkesterin säestäessä.
Torstaina, 14 päivänä, yhdistysjuhlan vuosipäivänä, toivioretki isänmaanalttarille. Kolme neljännestä Pariisin asukkaista on Mars-kentällä ja päät kuumenevat yhä, kun huudetaan, »eläköön kansa!» ja kun nähdään yleinen juhlavalaistus, jonka keskeltä synkkä ja mykkä Tuileries-palatsi vaikuttaa hautakiveltä.
Perjantaina, 15 päivänä, äänestys kansalliskokouksessa, jota suojelevat Lafayetten neljätuhatta pistintä ja tuhannen piikkiä; kansan anomus, teatterien sulkeminen, melua ja kohinaa koko iltapäivä ja osa yötä.
Lauantaina vihdoin, 16 päivänä, jakobiinien karkaaminen feuillanttien leiriin; väkivaltaisia kohtauksia Pont Neufilla, missä poliisin kätyrit pieksevät Fréronia ja vangitsevat erään englantilaisen, italiankielen opettajan Rotonden; mieltenkuohua Mars-kentällä, missä Billot paljastaa Laclosin lauseen; kansanäänestys Ludvig XVI:n eroittamisesta; päätös kokoontua seuraavana päivänä allekirjoittamaan anomusta.
Yö synkkä, kiihtynyt ja meluinen, jolloin jakobiinien ja kordelierien johtomiesten piileskellessä — he tunsivat vastustajansa — puolueen rehelliset ja herkkäuskoiset jäsenet päättävät kokoontua ja jatkaa aloitettua yritystä, tapahtui mitä tahansa.
Toiset valvovat vähemmän vilpittömän ja ennen kaikkea vähemmän ihmisystävällisen mielialan vallassa. Ne ovat niitä vihan miehiä, joita tapaa kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa, jotka rakastavat melskettä, hälinää, verta, kuten petolinnut ja tiikerit rakastavat sotivia armeijoita, jotka muonittavat ne haaskoilla.
Marat kyyhöttää kellarissaan, ihmiskammonsa kalvamana. Marat uskoo yhä, että häntä vainotaan, hänen henkeään uhataan, tai teeskentelee uskovansa. Hän näkee pimeässä kuten petoeläimet ja yölinnut. Tästä pimeästä, kuten Trofoniuksen tai Delfoin onkaloista, lähtee joka aamu synkkiä ennustuksia, siroteltuina Kansan ystävän palstoille. Viime päivät Maratin lehti on himoinnut verta. Kuninkaan paluun jälkeen hän on ehdottanut, kansan oikeuksien ja etujen ainoana pelastuskeinona, diktaattoria ja yleistä verilöylyä. Maratin mukaan on ennen kaikkea kansalliskokous nitistettävä ja viranomaiset hirtettävä. Ja vaihtelun vuoksi, kun nitistäminen ja hirttäminen eivät riitä hänelle, hän ehdottaa, että kädet sahattaisiin, peukalot leikattaisiin, haudattaisiin elävältä, pantaisiin paaluihin istumaan! On aika Maratin lääkärin tulla tapansa mukaan hänen luoksensa ja sanoa hänelle: »Te kirjoitatte punaista, Marat. Minun täytyy iskeä teistä suonta!»
Verrière, se inhoittava kyssäselkä, se peloittava kääpiö, jolla on pitkät kädet ja pitkät jalat, jonka olemme nähneet aikaisemmassa niteessämme valmistelevan lokakuun 5 ja 6 päivää ja joka näiden päivien jälkeen on palannut hämäräänsä no niin, heinäkuun 16 päivän iltana hän on tullut jälleen esille hänet on nähty — apokalyptisena ilmestyksenä! sanoo Michelet — valkoisen kuolonratsun selässä, jonka kyljillä heiluvat hänen ryhmypolviset pitkät koipensa. Hän pysähtyy kaikkiin kadunkulmiin ja tienhaaroihin ja, pahan sanansaattajana, kehoittaa kansaa kokoontumaan seuraavaksi päiväksi Mars-kentälle.
Fournier, joka esiintyy ensimmäistä kertaa ja jota sanotaan Fournier amerikalaiseksi, ei suinkaan siksi että hän olisi syntynyt Amerikassa — Fournier on auvergnelainen — vaan koska hän on ollut Saint-Domingossa neekerien rääkkääjänä, Fournier, rappiolle joutunut, menetetyn oikeusjutun ärsyttämä, suuttunut vaitiolosta, jolla kansalliskokous on suhtautunut hänen kahteenkymmeneen anomukseensa — mikä onkin luonnollista, sillä kansalliskokouksen johtomiehet ovat plantaasinomistajia, kuten Lameth, tai sellaisten ystäviä, kuten Duport, Barnave — Fournier on päättänyt kostaa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja hän pysyy päätöksessään, tämä mies, jolla on pedon vaistot ja jonka kasvoilla on hyeenan ilkeä ilme.
Heinäkuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä tilanne on seuraavanlainen:
Kuningas ja kuningatar odottelevat tuskaisin mielin Tuileries-palatsissa. Barnave on luvannut heille voittoa, joka saataisiin kansasta. Hän ei ole sanonut, minkälainen se voitto olisi eikä, minkälaisin keinoin se saataisiin. Välipä sillä! Keinot eivät kuuluneet heille; heidän puolestaan toimittiin. — Kuningas toivoo tätä voittoa, koska se parantaa kuninkuuden asemaa, kuningatar, koska se merkitsee hänen kostonsa alkua. Tämä kansa on tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä, että hai arvelee olevansa oikeutettu kostamaan.
Kansalliskokous, joka nojaa näennäiseen enemmistöön, kuten edustajakamarit yleensä luottavat enemmistöönsä, odottaa seuraavaa päivää melko turvallisin mielin. Se on ryhtynyt varokeinoihin, mitä tapahtuneekin; laki on sen puolella, ja tarpeen tullen se vetoaa kaikkein korkeimpaan iskusanaan: yleinen hyvä!
Lafayette niinikään odottaa päivää pelkäämättä mitään. Hänellä on kansalliskaarti, joka vielä on hänelle uskollinen, ja tässä kansalliskaartissa on joukko-osasto, jossa on yhdeksäntuhatta miestä, entisiä sotureita, ranskan-kaartilaisia, vapaaehtoisia. Tämä osasto kuuluu pikemminkin armeijaan kuin kaupungin kansalliskaartiin. Se on palkattua väkeä, ja sitä sanotaankin palkkakaartiksi. Jos seuraavana päivänä on tehtävä joku hirveä verilöyly, niin tämä osasto sen panee toimeen.
Bailly ja kaupunginvaltuusto odottavat niinikään. Bailly, joka kaiken ikänsä on viettänyt tutkimuksissa ja työkammiossaan, on äkkiä tempaistu politiikkaan ja toreille ja kadunkulmiin. Saatuaan edellisenä päivänä kansalliskokoukselta nuhteet heinäkuun 15 päivän iltana osoittamansa heikkouden johdosta hän panee nukkumaan, päänalustanaan sotalaki, jota hän sovelluttaisi seuraavana päivänä kaikessa ankaruudessaan, jos tarve sitä vaatisi.
Jakobiinit odottavat, mutta täydellisessä hajaannustilassa. Robespierre piileskelee, Laclos, joka on nähnyt lauseensa pyyhkäistävän pois anomuksesta, jurottelee, Pétion, Buzot ja Brissot ovat valmiina, sillä he aavistavat, että seuraavasta päivästä koituu tiukka päivä. Santerre, jonka pitäisi kello yksitoista mennä Mars-kentälle vaatimaan pois anomusta, toisi heille verekset uutiset.
Kordelierit ovat herenneet yrittämästä enempää. Danton on appiukkonsa luona Fontenayssa. Legendre, Fréron ja Camille Desmoulins liittyvät hänen seuraansa siellä. Muut eivät tee mitään, sillä pää puuttuu.
Kansaa, joka ei tiedä tästä mitään, saapuisi Mars-kentälle. Siellä se allekirjoittaisi anomuksen ja huutaisi: »eläköön kansa!» Se pyörähtelisi isänmaanalttarin ympärillä ja laulaisi vuoden 1790 kuulua Eespäin vain.
Vuosien 1790 ja 1791 välillä taantumus on kaivanut kuilun. Täyttyäkseen tämä kuilu vaatisi heinäkuun 17 päivän ruumiit.
Kuinka tahansa, mainittu päivä valkeni suurenmoisen kauniina. Kello neljästä aamulla kaikki ne laitakaupungin pikku keinottelijat, jotka elävät laumoissa, ne suurkaupungin irtolaiset, jotka kaupustelevat lakritsia, piparikakkuja, leivoksia, alkoivat suunnata kulkunsa isänmaanalttarille päin, joka kohosi Mars-kentältä yksinäisenä kun jyhkeä ruumislava.
Muuan maalari, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä sen joelle päin olevasta julkisivusta, teki siitä tunnontarkkaa piirrosta.
Kello puoli viisi Mars-kentällä oli arviolta sataviisikymmentä henkeä.
Ne, jotka nousevat näin varhain, ovat yleensä nukkuneet yönsä huonosti, ja useimmat huonosti yönsä nukkuneista — tarkoitan rahvaan miehiä ja naisia — ovat syöneet huonon illallisen tai eivät ole syöneet mitään.
Kun ihminen on syönyt laihan illallisen ja nukkunut huonosti, on hän tavallisesti huonolla tuulella kello neljän aikaan aamulla.
Niiden sadanviidenkymmenen joukossa, jotka ympäröivät isänmaanalttaria, oli siis kosolti huonotuulisia ja etenkin happamannäköisiä henkilöitä.
Äkkiä muuan nainen, limonaadin kaupustelijatar, joka on noussut alttarin partaalle, kiljahtaa.
Kairan kärki on puhkaissut hänen kenkänsä.
Hän huutaa apua, paikalle rientää väkeä. Lautaan on puhkaistu reikiä, joiden alkuperää tai tarkoitusta kukaan ei käsitä. Mutta kaira, joka on puhkaissut limonaadinkaupustelijattaren kengänanturan, todistaa päivänselvästi, että isänmaanalttarin lavan alla on yksi tai useampia henkilöitä.
Mitä he siellä asioivat?
Heiltä kysytään, heiltä tiukataan vastausta, heitä vaaditaan sanomaan, mitä he asioivat, tulemaan esille, näyttäytymään.
Ei vastausta.
Maalarinoppilas jättää rahinsa ja kankaansa ja juoksee Gros-Caillouhun hakemaan vahtisotamiestä.
Vartiosto, jonka mielestä ei kannata vaivautua sen takia, että joku nainen on saanut jalkapohjaansa vintilänreiän, epää palveluksensa ja lähettää maalarinoppilaan takaisin.
Tämän palatessa ärtymys on pahimmillaan. Kaikki ovat kerääntyneet isänmaanalttarin ympärille, lähes kolmesataa henkeä. Lauta nostetaan paikaltaan, lavan alle tunkeudutaan ja sieltä löydetään kähertäjämme ja invaliidimme, tuiki hölmistyneinä.
Kähertäjä, joka äkkää, että kaira on hänen kolttosensa selvä todistaja, viskaa sen kauas luotaan. Mutta hän ei ole tullut ajatelleeksi viskata nassakkaa minnekään.
Miehet raahataan kauluksesta lavalle, heidän aikeitaan kysellään, ja kun he sopertavat jotakin käsittämätöntä, viedään heidät komisaarin eteen.
Täällä he tunnustavat, miksi olivat piiloutuneet lavan alle. Komisaari oivaltaa, että kysymyksessä on ollut jonninjoutava kujeilu ja laskee heidät vapaiksi. Mutta portilla he tapaavat Gros-Cailloun pesijättäret kurikat kädessä. Gros-Cailloun pesijättäret tuntuvat olevan perin arkoja, kun naisen kunnia on kysymyksessä, ja nämä ärtyneet Dianat käyvät kurikoin uudenaikaisten Akteonien kimppuun..
Tällöin juoksee muuan mies paikalle: isänmaanalttarin alta on löydetty ruutinassakka. Rikolliset olivatkin siellä, eivät suinkaan, kuten väittivät, kaivamassa reikiä ja kurkistelemassa ilmaan, vaan lennättääkseen isänmaanystävät ilmaan.
Olisi tarvinnut vain vetää ulos nassakan tulppa ja todeta sen sisältävän viiniä eikä ruutia. Olisi tarvinnut vain ajatella, että sytyttäessään nassakan molemmat salavehkeilijät — edellyttäen, että nassakassa tosiaankin oli ruutia — olisivat ensimmäisinä lentäneet ilmaan ja paljoa varmemmin kuin isän maanystävät, ja molemmat luulotellut rikolliset olisi havaittu viattomiksi. Mutta on hetkiä, jolloin ei ajatella mitään, jolloin ei todeta mitään, tai oikeammin, ei tahdota ajatella ja jolloin varotaan toteamasta.
Siinä tuokiossa vihuri riehahti myrskyksi. Paikalle tuli miesjoukko. Mistä se tuli? Ei tiedetä. Mistä tulivat miehet jotka surmasivat Foulonin, Berthierin, Flessellesin, jotka panivat toimeen lokakuun 5 ja 6 päivän mellakat? Hämärästä, jonne he palaavat, kun heidän surmantyönsä on päättynyt. Nämä miehet ottavat poloisen invaliidin ja kähertäjä-rukan haltuunsa. Molemmat lyödään katuun. Toinen heistä, invaliidi, joka on lävistetty puukoniskuin, ei nouse enää. Toinen, kähertäjä, raahataan lyhtypatsaan juurelle, hänen kaulaansa pannaan nuora ja hänet hinataan ylös… Kolme metriä korkealla hänen painava ruumiinsa katkaisee nuoran. Hän putoaa maahan elävänä, taistelee jonkun hetken ja näkee toverinsa pään piikin kärjessä — mistä se piikki osui paikalle? — tämän nähdessään hän parahtaa ja pyörtyy. Silloin hänen päänsä leikataan tai oikeammin sahataan irti ruumiista. Paikalla osui olemaan toinenkin piikki ottamaan kärkeensä tämän verisen voitonmerkin.
Joukon valtaa heti halu lähteä kuljettamaan näitä kahta päätä pitkin Pariisia. Päiden kantajat lähtevät laulaen Grenelle-kadulle, sadan heidän kaltaisensa roiston saattamina.
Kello yhdeksältä valtuuston virkamiehet, kaupungin arvoporvarit, vahtimestarien ja rumpujen avustamina, kuuluttavat Palais-Royalin torilla kansalliskokouksen päätöstä ja mainitsevat, mikä rankaisu uhkaa tämän päätöksen rikkojaa, kun Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta syöksyvät esille murhaajat.
Viranomaisille oli valmistettu ihanne-asenne: niin ankaria kuin heidän rankaisutoimenpiteensä olivatkin, eivät ne milloinkaan tavoittaisi suoritetun rikoksen korkeutta.
Kansalliskokous alkoi kokoontua. Palais-Royal-torilta ei ole pitkä matka maneesiin. Uutinen teki hypyn ja räjähti istuntosalissa.
Mutta murhatut eivät olleetkaan enää kähertäjä ja invaliidi, jotka olivat saaneet vallan kohtuuttoman rangaistuksen koulupoikakolttosestaan, vaan he olivat kaksi kunnon kansalaista, kaksi järjestyksen harrastajaa, jotka ovat saaneet surmansa kehoittaessaan kapinallisia kunnioittamaan lakia.
Régnault de Saint Jean d'Angély hyökkää puhujalavalle.
»Kansalaiset», sanoo hän, »minä vaadin sotalain sovelluttamista, minä vaadin, että kansalliskokous julistaa jokaisen, ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla kiihoittaa kansaa vastarintaan, syypääksi kansan-majesteetin loukkaamiseen!» Kansalliskokous nousee miltei yhtenä miehenä ja julistaa Régnault de Saint Jean d'Angélyn ehdotuksesta kansan-majesteetin loukkaamiseen vikapääksi jokaisen, ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla yllyttää kansaa vastarintaan.
Anomuksenlaatijat ovat siis vikapäät kansan-majesteetin loukkaamiseen.
Sitä tarkoitettiin.
Robespierre piileskeli istuntosalin nurkassa. Hän kuuli äänestyksen tuloksen ja kiiruhti jakobiini-kerhoon kertomaan tovereilleen, minkälaisiin toimenpiteihin oli ryhdytty.
Jakobiinien sali oli autio. Viisikolmatta tai kolmisenkymmentä jäsentä harhaili tämän vanhan luostarin käytävissä. Santerre oli paikalla odottamassa esimiestensä määräyksiä.
Santerre lähetetään Mars-kentälle varoittamaan anomuksen tekijöitä heitä uhkaavasta vaarasta.
Hän tapaa siellä pari kolmesataa henkilöä, jotka isänmaanalttarilla allekirjoittavat jakobiinien anomusta.
Billot, eilispäivän mies, on tämän valtavan liikehtimisen keskus. Hän ei osaa kirjoittaa, mutta hän on sanonut nimensä, hän on opastuttanut kättänsä ja merkinnyt nimensä ensimmäisten mukana.
Santerre nousee isänmaanalttarille, ilmoittaa, että kansalliskokous on julistanut kapinalliseksi jokaisen, ken uskaltaa vaatia kuninkaan erottamista, ja selittää, että jakobiinit ovat lähettäneet hänet vaatimaan pois Brissotin sepittämää anomusta.
Billot laskeutuu kolme porrasta ja seisoo vastapäätä kuulua oluenpanijaa. Molemmat kansanmiehet silmäilevät toisiaan tutkivasti, he ovat vertauskuvia niistä kahdesta aineellisesta voimasta, jotka sillä hetkellä toimivat: maaseudusta ja Pariisista.
Molemmat tuntevat toisensa veljeksi, yhdessä he ovat rynnänneet
Bastiljiin.
»Hyvä on», sanoo Billot, »luovutettakoon jakobiineille heidän anomuksensa, mutta tehkäämme me uusi».
»Ja sen anomuksen te lähetätte minulle Saint-Antoineen», sanoo
Santerre. »Minä allekirjoitan ja annan työmiestenikin allekirjoittaa.»
Ja hän ojensi leveän kouransa, johon Billot laski omansa.
Nähdessään tämän voimakkaan veljeysotteen, joka yhdisti maaseudun kaupunkiin, kansa alkoi taputtaa käsiään.
Billot antoi Santerrelle anomuksensa ja tämä poistui tehden kansalle paljon lupaavan ja ymmärtävän kädenliikkeen, josta kansa ei erehdy; se alkoi muuten jo tuntea Santerren.
»Jakobiinit siis pelkäävät», huomautti Billot. »Hyvä on. Koska he pelkäävät, on heillä oikeus vaatia anomuksensa takaisin. Hyvä on sekin. Mutta meillä, jotka emme pelkää, on oikeus tehdä uusi.»
»Niin, niin», huusivat monet äänet, »uusi anomus, täällä, huomenna!»
»Miksei tänään?» kysyi Billot. »Huomenna! Kuka tietää, mitä tästä päivästä huomiseen tapahtuu?»
»Niin, niin», huudettiin, »tänään, heti paikalla!»
Eräitä huomattuja henkilöitä on kerääntynyt Billotin ympärille.
Voimalla on magneetin ominaisuus: se vetää puoleensa.
Tässä joukossa on kordelieri-kerhoon kuuluvia kansanedustajia tai jakobiini-harrastelijoita, jotka olivat saaneet väärät tiedot tai jotka olivat esimiehiään uskaliaammat ja tulleet Mars-kentälle kieltomääräysten uhallakin.
Näillä miehillä oli miltei kaikilla toistaiseksi hyvin tuntematon nimi, mutta pian ne nimet tulisivat kuuluisiksi ja perin eri tavalla.
Tässä joukossa oli: Robert, neiti de Kéralio, Roland, Brune, latoja, josta sittemmin tuli Ranskan marsalkka, Hébert, julkisen sanan mies, kauhean Ukko Duchénen vastainen toimittaja, Chaumette, sanomalehtimies ja lääketieteen opiskelija Sergent, vaskenkaivertaja, josta tuli Marceaun lanko ja joka sommitteli näyttämölle isänmaallisia juhlia, Fabre d'Eglantine, tasavaltalaisen kalenterin sommittelija, Henriot, giljotiinin poliisi, Maillard, Châteletin kammottava vahtimestari, jonka olemme kadottaneet näkyvistä lokakuun 6 päivän tapahtumien jälkeen ja jonka tapaamme jälleen syyskuun 2 päivänä, Isabey isä ja Isabey poika, ainoa tämän kohtauksen näyttelijöistä, joka voisi siitä kertoa, nuorekas ja pirteä kun on vielä nytkin, yhdeksänkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.
»Heti paikalla!» huusi kansa. »Niin, heti paikalla!» Mars-kentältä kohosi huumaava kättenpauke.
»Mutta kuka pitelee kynää?» kysyi muuan ääni.
»Minä, te, me, kaikki», huusi Billot. »Siitä tulee todellinen kansan anomus!»
Muuan isänmaanystävä erkani joukosta. Juoksujalkaa hän lähti noutamaan paperia, mustetta ja kyniä.
Häntä odoteltaessa muodostettiin piiri, aloitettiin farandolekarkelo ja laulettiin kuulua hymniä Eespäin vain.
Isänmaanystävä palasi kymmenen minuutin perästä. Kaiken varalta hän oli ostanut pullollisen mustetta, rasiallisen kyniä ja viisi kuusi vihkoa paperia.
Robert tarttui kynään ja neiti de Kéralion, rouva Rolandin ja Rolandin vuoron perään sanellessa kirjoitti seuraavan anomuksen:
»KANSALLISKOKOUKSELLE OSOITETTU ANOMUS, LAADITTU ISÄNMAANALTTARILLA HEINÄKUUN 17 PÄIVÄNÄ VUONNA 1791.
Kansanedustajat!
Te lähestytte töittenne loppua. Teidän seuraajanne, jotka kaikki kansa nimittää, astuvat pian teidän jälkiänne kohtaamatta esteitä, joita teidän tiellenne ovat asettaneet kahden etuoikeutetun säädyn edustajat, nämä kun ovat ehdottomia vihollisia kaikille pyhän, yhdenvertaisuuden periaatteille.
Raskas rikos on täyttymässä: Ludvig XVI pakenee. Arvottomasti hän jättää paikkansa. Valtakunta on lähellä anarkiaa. Kansalaiset pidättävät hänet Varennesissa ja hänet palautetaan Pariisiin. Pääkaupungin kansa vaatii, ettei ratkaista rikollisen kohtaloa kuulematta sitä ennen kahdeksankymmenen kahden muun departementin mielipidettä.
Te vitkastelette. Kansalliskokoukselle saapuu joukoittain anomuksia. Kaikki valtakunnan piirit vaativat samanaikaisesti, että Ludvig tuomittaisiin. Te, hyvät herrat, olette ennakolta tuominneet hänet syyttömäksi ja loukkaamattomaksi selittämällä, t.k. 16 päivänä tekemällänne päätöksellä, että perustuslaki esitetään hänelle kun hallitusmuoto valmistuu. — Lainsäätäjät, se ei suinkaan ollut kansan pyrkimys! Me olemme ajatelleet, että teidän suurin kunnianne, suorastaan velvollisuutenne oli toimia kansan tahdon eliminä. Epäilemättä, hyvät herrat, tällaisen ratkaisun tekoon teitä on työntänyt niiden niskoittelevien edustajien joukko, jotka jo ennakolta ovat ilmoittaneet vastustavansa perustuslakia. Mutta, hyvät herrat, vilpittömän ja luottavan kansan edustajat, muistakaa, ettei näillä kahdella sadalla yhdeksälläkymmenellä niskoittelijalla ollut äänioikeutta kansalliskokouksessa, että se päätös on siis mitätön sekä muodollisesti että sisällyksellisesti, mitätön hengeltään, koska se on vastoin ylimmän vallan tahtoa, mitätön muodoltaan, koska se on syntynyt kahdensadanyhdeksänkymmenen epäpätevän henkilön toimesta.
Nämä päätelmät, kaikki nämä yleisedun näkökohdat, tämä voimakas halu välttää anarkiaa, joka meitä uhkaa, jos edustajien ja edustettujen suhde ei ole sopusointuinen, kaikki velvoittaa meitä vaatimaan teiltä koko Ranskan nimessä, että te muutatte tuon päätöksen; että te otatte varteen, että Ludvig XVI:n rikos on todistettu ja että tämä kuningas on luopunut vallastaan; että te hyväksytte tuon luopumisen ja kutsutte koolle uuden perustuslaillisen kokouksen, joka todella kansan tahtoa vastaavalla tavalla tuomitsee rikollisen ja ennen kaikkea muodostaa ja järjestää uuden toimeenpanevan vallan.»
Kun anomus oli kirjoitettu, vaadittiin hiljaisuutta. Siinä samassa kaikki melu taukosi, päät paljastuivat ja Robert luki lujalla äänellä rivit, jotka olemme panneet tähän lukijoittemme silmäiltäväksi.
Ne vastasivat kaikkien ajatuskantaa. Minkäänlaista huomautusta ei tehtykään. Päinvastoin, kun viimeinen lause oli luettu, kajahti ilmoille yksimielinen hyväksymishuuto.
Nyt oli ryhdyttävä allekirjoittamaan anomusta. Koolla ei ollut enää vain pari- kolmesataa, vaan arviolta kymmenentuhatta, ja kun kaikilta Mars-kentälle johtavilta teiltä tuli katkeamaton jono uutta väkeä, olisi tunnin kuluttua isänmaanalttarin ympärillä yli viisikymmentätuhatta henkeä.
Anomuksenlaatijat kirjoittivat nimensä ensimmäisinä. Sitten kynä siirtyi heidän naapuriensa käteen. Ja kun seuraavassa tuokiossa lehden alaosa oli täynnä nimikirjoituksia, jaettiin yleisön joukkoon puhtaita lehtiä, jotka olivat samankokoisia kuin lehti, johon anomus oli kirjoitettu. Nämä numeroidut lehdet liitettäisiin oikeassa järjestyksessä anomukseen.
Jaetut lehdet allekirjoitettiin ensin isänmaanalttarin neljän nurkan muodostamassa syvennyksessä, sitten portailla, sitten polvilla, hatun pohjaa vasten, ylimalkaan mistä vain sopiva tuki keksittiin.
Mutta kansalliskokouksen määräyksestä, jonka Lafayette oli saanut ja jota ei suinkaan ollut aiheuttanut täydessä käynnissä oleva allekirjoittaminen, vaan aamupäivän murha, ensimmäiset joukko-osastot saapuivat Mars-kentälle. Yleisö oli niin syventynyt anomukseen, että näitä joukkoja tuskin huomatuinkaan.
Seuraavilla tapahtumilla oli silti joltinenkin merkitys.