Me miehet

Kirj.
Eva Hirn
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.
Levoton päivä. Risto on yskässä. Äiti on sairas. Riston syntymäpäivä. Kaamea seikkailu. Arkielämää. Viipurin serkku tulee. Kinnoi ja Eloi. Risto on tädin luona. Tutkintoja. Kesämäkeen. Heinäkuussa.
Ei missään ole niin hauskaa olinpaikkaa, kuin miestenhuone Horrilla. Siinä asui kolme iloista lasta, Janne, Risto ja Toini. Keskellä lattiaa oli iso pöytä, johon oli vuoltu, piirustettu ja maalattu jos jotakin. Joka kevät vietiin huonekalut korjattaviksi talvikamppailua varten.
Koko sisustus oli vahvaa ja pesunkestävää ja lattialla oli vain korkkimatto. Toisella puolella oli Jannen laboratorio kaasujohtoineen ja keittotarpeineen. Ikkunoilla oli Riston kukkia ja pistokkaita. Huonetta sanottiin miestenhuoneeksi , jossa Toini sai armosta asua.
— Täällä saa elää vapaana, ilman, että aikuiset ja isosisko Liisa siivoavat ja moittivat, sanoi Janne. — Ja selvitystappelut eivät, häiritse koko talo, lisäsi Risto.
— Siksi teistä on tullut niin raisuja poikia, että kaikki tytöt pelkäävät teitä, sanoi Toini.
— Naiset pelkäävät aina miehiä. Se on luonnollista ja niin pitääkin olla. Me ei pelätä mitään, pöyhisteli Janne.
Käytävän toisella puolella oli Liisan pieni huone. Siellä oli kaikki siistiä ja sievää. Liisa kuului melkein aikuisiin, sillä hän oli jo yläluokilla ja kuusi vuotta Janneakin vanhempi.
Liisa oli kieltänyt poikia menemästä ominpäin hänen huoneeseensa, mutta tätä kieltoa ei tavallisesti kunnioitettu. Poikien mielestä Liisa tavoitteli melkein äidin asemaa, vaikka hän ei ollut ensinkään äitimäinen. He tuumivat, että pojilla on niin monta, joita oli pakko totella, ettei siskon ainakaan tulisi vaatia heiltä alistuvaisuutta. Liisa luuli olevansa jo oikea nainen ja se oli suuruuden hulluutta. Toini syytti veljiä samasta hulluudesta, kun nämä sanoivat itseään miehiksi. Pojat arvelivat, että olkoon muilla mikä arvo tahansa, niin Toini oli ainakin selvästi lapsi.
— Liisa on viisaampi ja kauniimpi kuin te, puolusti Toini siskoaan.