Pikkupappilassa

Kuvaus isoäidin ajoilta
Kirj.
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.
Omistettu rakkaan Äitini muistolle.
Harjulan rouva ajoi häkkirattaillaan lumisohjuista tietä. Hän ohjasi
itse hevostaan ja puheli puoliääneen itsekseen. Sellainen oli hänen
tapansa.
— Parolan oraat näyttävät hyviltä, mutta ei ihmekään, heillä oli
hyvä siemen. Mutta Seppälän laiho on harvaa, siitä pellosta ei vain
tule monta kuhilasta. — Kas — Hilda Hanénko siinä kävelee? Ja niin
koukussa, Hilda raiska. Ukko on kai taas pauhannut kotona. Ja pojat
mukana kuten tavallisesti. Voin ottaa hänet kärryihin. Tietysti hän on
menossa asemalle. Hän on hirveän utelias, ihmisparka.
Rouva pysäytti hevosen tavattuaan kiinni käräjäkirjurin rouvan,
joka selkä kumarassa käydä taapusti tien syrjällä. Pyörien jyrinän
kuullessaan hän seisahtui ja tervehti.
— Nouse kärryihin, Hilda. Oletko asemalle menossa?
— Olen, sinnekö sinäkin?
— Käyn siellä noutamassa maitohinkit. Rengeillä on paljon työtä, kun
kevät tuli niin äkkiä.
Rouva Hanén kätki hymynsä. Vai maitohinkkejä hakemaan! Kunpa vain ei
olisi jotain muutakin asiaa siinä sivussa. Hän kokoili hameenhelmansa
ja kiipesi kärryihin.
— Ei, pojat, te saatte kävellä, sanoi Harjulan rouva pojille, jotka
valmistuivat nousemaan äidin jäljestä rattaille. — Rusko ei jaksa
vetää niin monta. Teillä on nuoret jalat. Juoskaa kärryjen jäljestä.